On kulunut 11 kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne blogiin. Aina välillä olen avannut hallintapaneelin ja tsekannut onko fiilistä kirjoittaa. Nyt tuntuu siltä, että tekstiä voisi tullakin. Viimeisessä postauksessa kirjoitin, että olen lomalla. Olen suonut itselleni aikaa miettiä, hätäilemättä. Laittanut päässä asioita paikoilleen. Ja tämä on tehnyt terää. Mitä elämässäni on tapahtunut sitten viime kirjoituksen?
Jos napakasti vastaan, niin ei mitään ihmeellistä - taviselämää. Jos vielä kiteytän, niin syvällistä taviselämää. Arkea lasten kanssa, arkea miehen kassa, arkea vanhan kollin kanssa, työssä käyntiä, sairasteluakin, lomailua ja ajanviettoa. Kaikkea tätä tarkoitukesella ja ilman kiirettä. Keskittymistä jokaiseen hetkeen. Ja kun on tuntunut siltä, että jotain PITÄÄ TEHDÄ - kyseenalaistaa koko ajatus ja pysähtyä. Ei minun pidä tehdä yhtään mitään. Suurin osa asioista joita teen, ovat asioita joita haluan tehdä. Muutama asia on vielä työn alla, miten joko lopettaa se tai tulla sinuiksi asian kanssa (jolloin tekeminen muuttuu täytymisestä haluamiseksi).
Olen edelleen vakituisessa työssä - tosin teen viiden päivän sijasta neljänä päivänä töitä. Keskiviikko on minun vapaa päivä. Ja enää en siivoa vapaina päivinäni, siivoja tulee perjantaisin. Myös tämä muutos on viime kuukausien miettimisprosessin tulosta. Keskiviikkoisin valmistelen toista "uraani". Olen aloittanut ensimmmäiset askeleet myötätuntoisen kanssakäymisen fasilitaattorina. Ja olen kokenut ihania onnen sekä menestyksen hetkiä. Saanut paljon positiivista palautetta. Ja tämä tuntuu hyvältä. Oma prosessini kulkee mukana - välillä on alamäkiä, olen oppinut ottamaan nämäkin hetket tietoisesti ja itsestäni huolehtien.
EI - kaksi kirjainta ja mahtava vaikutus. Olen sanonut moneen suuntaan EI ja tuntenut kuinka taakka keventyy. Olen oppinut sanomaan ei:n niin että tiedän mille sanon kyllä. Olen oppinut olemaan haavoittuvainen olemalla autenttinen oma itseni. Ja tämä on ihanan vapauttavaa.
Elonmerkkejä siis täältä, empatiaa sisäisille susille.
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Bloginpitäjä lomailee
nyt on niin kiireinen elämänvaihe menossa, etten ehdi tänne kirjoittamaan. Joten pidän tästä blogista lomaa. Jonkun aikaa. Katsotaan. Seuraan edelleen muiden blogeja silloin tällöin ja piipahtelen naamakirjassa... mutta sisäinen ääni sanoo, että nyt on tärkeätä pitää taukoa ja vapaina hetkinä keskittyä olennaiseen. Istun työn puolesta koko työpäivän päätteen äärellä - vapaa-ajallani haluan nyt tehdä muuta.
Mukavaa kevään jatkoa kaikille....
Mukavaa kevään jatkoa kaikille....
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
100 vuotta sitten
maaliskuun 19. päivänä 1911 vietettiin ensimmäistä naistenpäivää. Wikipediassa lisää tietoa. Eilen Wienissä lähes kaikki puolueet ja yli 200 eri naisjärjestöä järjesti marssin naisten oikeuksien puolesta. Sain itseni liikkeelle osoittamaan mieltäni ja näyttämään solidaarisuuteni muiden naisten kanssa. Sata vuotta on kulunut ja edelleenkään me naiset emme saa samaa palkkaa kuin miehet samasta työstä. Käsittämätöntä... Tai edelleenkin meidät kategorisoidaan ulkonäon perusteella ja kohdellaan usein objekteina. Käsittämätöntä.... Puhumattakaan kaupallisesta seksistä, pornografiasta ja ihmiskaupasta - tämän likaisen kaupan uhrit ovat pääosin naisia ja lapsia. Käsittämätöntä...
Ilma olisi voinut olla parempi, kuitenkin tuhansia mielenosoittajia saapui marssille. Onneksi ei sentään vettä heittänyt niskaan. Kylmä viima oli ihan tarpeeksi inhottava. Tänään aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ;-)
Ohessa muutama impressio miekkarista:
Sata vuotta sitten marsille osallistui 20.000 ihmistä, sata vuotta myöhemmin meitä oli 5000. Laittaa mietteliääksi.
Ilma olisi voinut olla parempi, kuitenkin tuhansia mielenosoittajia saapui marssille. Onneksi ei sentään vettä heittänyt niskaan. Kylmä viima oli ihan tarpeeksi inhottava. Tänään aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ;-)
Ohessa muutama impressio miekkarista:
Sata vuotta sitten marsille osallistui 20.000 ihmistä, sata vuotta myöhemmin meitä oli 5000. Laittaa mietteliääksi.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
Mitä tästä opimme?
Osa 1:
Kuopus lähti aamulla kouluun puoli kahdeksan jälkeen. Hieman myöhässä. Hänen lähdettyään päätin mennä keräämään hänen huoneestaan likaiset vaatteet pyykkikoriin. Ehkä kysytte, että miksi hän ei tee sitä itse - en tiedä. Olen pyytänyt, uhkaillut, yrittänyt lahjoa - mikään ei auta. Jonkun ne pyykit kuitenkin jossain vaiheessa on kerättävä ja pestävä, riipustettava narulle, viikattava ... Niin mutta takaisin tähän aamuun. Aukaisin huoneen oven. Pilkkopimeää, ulkosalusiinit alhaalla. En laittanut valoja päälle, käytävän valo riittäisi, että pääasisin ikkunan luokse ja voisin vetää salusiinin ylös. Pari askelta ennen ikkunaa minusta tuntui kuin olisin jäänyt johonkin naruun kiinni. Kurkotin nostamaan salusiinin. Auringon valo valaisi huoneen ja huomasin olevani en pelkästään yhdessä vaan useammassa narussa kiinni. Poika oli pingottanut ennen lähtöä kouluun huoneeseensa hämähäkkimies-tyyliin nylon-narusta ansan... no jotenkin irrottauduin... nauratti, vaikkei näky huoneessa naurattanutkaan. Kamoja sikin sokin, varsinkin vaatteita... Oliko poikani viesti, että äiti pysy ulkona? Don't know... joka tapauksessa jätin kaiken paikoilleen. Mielenkiintoista tulee olemaan, että muistaako hän, kun hän noin tunnin kuluttua tulee kaverin luota kotiin, mitä on tehnyt huoneessaan aamulla? Saa nähdä.
Ohessa kuva "seitistä", osa näkyy kuvassa. Sitä on enemmän kuin kuvassa näkyy. Sotkuinen huone on siis ihan yleinen.
Osa 2:
Mies soitti minulle vähän jälkeen kolme ja kertoi, että koulusta oli soitettu ja kerrottu, ettei kuopus ollut ilmestynyt iltapäiväkerhoon. Mies kertoi opettajalle, että pojalla oli laitettu meidän vanhempien allekirjoittama poissaoloviesti mukaan, koska hän ei tule koko loppuviikkona kerhoon. Tämä on niin tyypillistä. Soitin kuopukselle ja hän kertoi, ettei hän ollut antanut lappua kerhon työntekijälle, koska hänellä oli kiire kaverin luokse ja että hän antaa lapun huomenna. Siis tähänkin asiaan on kokeiltu asioiden selittämistä, seuraamusten ymmärtämistä, uhkailua, lahjuksia ... So what.
Mitä tästä opin? Olen vastuussa, mutta en pysty kontroillamaan mitä lapseni loppujen lopuksi tekevät...
Jos jollain on jotain hyviä vinkkejä selittämisen, uhkailun, lahjomisen, rankaisemisen, perhekonferenssin, mother's little helper ... ohella, niin kertokaa minullekin.
Kuopus lähti aamulla kouluun puoli kahdeksan jälkeen. Hieman myöhässä. Hänen lähdettyään päätin mennä keräämään hänen huoneestaan likaiset vaatteet pyykkikoriin. Ehkä kysytte, että miksi hän ei tee sitä itse - en tiedä. Olen pyytänyt, uhkaillut, yrittänyt lahjoa - mikään ei auta. Jonkun ne pyykit kuitenkin jossain vaiheessa on kerättävä ja pestävä, riipustettava narulle, viikattava ... Niin mutta takaisin tähän aamuun. Aukaisin huoneen oven. Pilkkopimeää, ulkosalusiinit alhaalla. En laittanut valoja päälle, käytävän valo riittäisi, että pääasisin ikkunan luokse ja voisin vetää salusiinin ylös. Pari askelta ennen ikkunaa minusta tuntui kuin olisin jäänyt johonkin naruun kiinni. Kurkotin nostamaan salusiinin. Auringon valo valaisi huoneen ja huomasin olevani en pelkästään yhdessä vaan useammassa narussa kiinni. Poika oli pingottanut ennen lähtöä kouluun huoneeseensa hämähäkkimies-tyyliin nylon-narusta ansan... no jotenkin irrottauduin... nauratti, vaikkei näky huoneessa naurattanutkaan. Kamoja sikin sokin, varsinkin vaatteita... Oliko poikani viesti, että äiti pysy ulkona? Don't know... joka tapauksessa jätin kaiken paikoilleen. Mielenkiintoista tulee olemaan, että muistaako hän, kun hän noin tunnin kuluttua tulee kaverin luota kotiin, mitä on tehnyt huoneessaan aamulla? Saa nähdä.
Ohessa kuva "seitistä", osa näkyy kuvassa. Sitä on enemmän kuin kuvassa näkyy. Sotkuinen huone on siis ihan yleinen.
Mies soitti minulle vähän jälkeen kolme ja kertoi, että koulusta oli soitettu ja kerrottu, ettei kuopus ollut ilmestynyt iltapäiväkerhoon. Mies kertoi opettajalle, että pojalla oli laitettu meidän vanhempien allekirjoittama poissaoloviesti mukaan, koska hän ei tule koko loppuviikkona kerhoon. Tämä on niin tyypillistä. Soitin kuopukselle ja hän kertoi, ettei hän ollut antanut lappua kerhon työntekijälle, koska hänellä oli kiire kaverin luokse ja että hän antaa lapun huomenna. Siis tähänkin asiaan on kokeiltu asioiden selittämistä, seuraamusten ymmärtämistä, uhkailua, lahjuksia ... So what.
Mitä tästä opin? Olen vastuussa, mutta en pysty kontroillamaan mitä lapseni loppujen lopuksi tekevät...
Jos jollain on jotain hyviä vinkkejä selittämisen, uhkailun, lahjomisen, rankaisemisen, perhekonferenssin, mother's little helper ... ohella, niin kertokaa minullekin.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Nukkumisen maailmanennätys
Tänä viikonloppuna on tullut kokeiltua nukkumisen maailmanennätystä. Kuten viime postauksessa kerroin, olen ollut armottoman väsynyt. Sellaista oikeaa taakka-väsymystä. Mutta onneksi sitä väsymystä voi nukkua pois. Olen mennyt aikaisin nukkumaan ja olen nukkunut putkeen 8-10 tuntia. Ottanut kahdetkin päiväunet ja muutenkin lököillyt paljon. Ja käynyt ulkona. Kävelemässä. Haistelemassa ilmaa. Kuvaamassa. Kokeilemassa kepilla jäätä. Ja kuinka ihanalta tuntuukaan kun sekä mieli että kroppa kiittävät ;-)
Viime viikko oli raskas töissä. Se handshake-ohjelma on laitettu jäihin - liian moni (ja "väärä") halusi lähteä. Vahinko on kuitenkin jo päässyt tapahtumaan.
Minua pyydettiin mukaan työryhmään kehittämään koko osaston yhteistyötä (nk. teambuilding), koska motivaatio on nollassa. Olen yleensä aina valmis näihin tehtäviin ja minulla on paljon ideoita ja osaamista. Nyt sanoin ei. Koska puitteet eivät sovi. Teambuilding-projektia olisi pitänyt tehdä oman työn ohessa, ilman mitään lisätienestiä tai vapautusta muista tehtävistä. Päätin kuunnella omaa kroppaa ja sanoin ei. Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Ihan hyvällä mielellä kuitenkin, itseasiassa olin aika ylpeä itsestäni.
Kyllä tämä tästä. Ensi viikonloppuna tiedossa jälleen Workshop, mitä odotan jo innolla. Ja ensi kuun alussa on tiedossa viikonloppuloma Berliinissä mukavassa seurassa. Yes.
Viime viikko oli raskas töissä. Se handshake-ohjelma on laitettu jäihin - liian moni (ja "väärä") halusi lähteä. Vahinko on kuitenkin jo päässyt tapahtumaan.
Minua pyydettiin mukaan työryhmään kehittämään koko osaston yhteistyötä (nk. teambuilding), koska motivaatio on nollassa. Olen yleensä aina valmis näihin tehtäviin ja minulla on paljon ideoita ja osaamista. Nyt sanoin ei. Koska puitteet eivät sovi. Teambuilding-projektia olisi pitänyt tehdä oman työn ohessa, ilman mitään lisätienestiä tai vapautusta muista tehtävistä. Päätin kuunnella omaa kroppaa ja sanoin ei. Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Ihan hyvällä mielellä kuitenkin, itseasiassa olin aika ylpeä itsestäni.
Kyllä tämä tästä. Ensi viikonloppuna tiedossa jälleen Workshop, mitä odotan jo innolla. Ja ensi kuun alussa on tiedossa viikonloppuloma Berliinissä mukavassa seurassa. Yes.
kevättä ilmassa
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
loksahduksia
Kun asioita tarpeeksi pyörittelee omassa päässä ja kun ajankohdan ollessa valmis puhuu asioista muiden kanssa, alkavat palat loksahtelemaan paikoilleen. Pikkuhiljaa alkaa aurinko paistamaan risukasaankin.
Olen ollut armottoman väsynyt ja ahdistunutkin tilaanteestani työpaikalla. Olen tietoisesti hillinnyt itseäni tekemästä liian nopeita ratkaisuja. Tiistaina minulla oli mahdollisuus kertoa treenajakoulutuksen peergroup-tapaamisessa tilanteestani. Ei neuvoja, ei sympatiaa - vain neljä muuta naista, jotka olivat valmiita kuuntelemaan, olemalla joko sanallisesti tai vain olemassaolollaan empaattisia ja läsnä. On ihanan vapauttavaa, kun voi kertoa pelkäämättä. Pelkäämättä sitä, että syyllistetään ratkaisuista. Tai pelkäämättä, että alkaa syyttämään itseään. Kun tietää, että kun kerron tässä porukassa ne pystyvät kantamaan tilanteen. Ja samoin on ihanan vapauttavaa, kun pystyy toisten kertoessa omia juttujaan kantamaan/kestämään tuskan ja ilon, olemalla läsnä. Niin ja nyt juhlin ihan itsekseni, että palat taas loksahtavat paikoilleen - tai että antavat osviittaa siihen suuntaan, että loksahtavat ;-)
Olen ollut armottoman väsynyt ja ahdistunutkin tilaanteestani työpaikalla. Olen tietoisesti hillinnyt itseäni tekemästä liian nopeita ratkaisuja. Tiistaina minulla oli mahdollisuus kertoa treenajakoulutuksen peergroup-tapaamisessa tilanteestani. Ei neuvoja, ei sympatiaa - vain neljä muuta naista, jotka olivat valmiita kuuntelemaan, olemalla joko sanallisesti tai vain olemassaolollaan empaattisia ja läsnä. On ihanan vapauttavaa, kun voi kertoa pelkäämättä. Pelkäämättä sitä, että syyllistetään ratkaisuista. Tai pelkäämättä, että alkaa syyttämään itseään. Kun tietää, että kun kerron tässä porukassa ne pystyvät kantamaan tilanteen. Ja samoin on ihanan vapauttavaa, kun pystyy toisten kertoessa omia juttujaan kantamaan/kestämään tuskan ja ilon, olemalla läsnä. Niin ja nyt juhlin ihan itsekseni, että palat taas loksahtavat paikoilleen - tai että antavat osviittaa siihen suuntaan, että loksahtavat ;-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)