On kulunut 11 kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne blogiin. Aina välillä olen avannut hallintapaneelin ja tsekannut onko fiilistä kirjoittaa. Nyt tuntuu siltä, että tekstiä voisi tullakin. Viimeisessä postauksessa kirjoitin, että olen lomalla. Olen suonut itselleni aikaa miettiä, hätäilemättä. Laittanut päässä asioita paikoilleen. Ja tämä on tehnyt terää. Mitä elämässäni on tapahtunut sitten viime kirjoituksen?
Jos napakasti vastaan, niin ei mitään ihmeellistä - taviselämää. Jos vielä kiteytän, niin syvällistä taviselämää. Arkea lasten kanssa, arkea miehen kassa, arkea vanhan kollin kanssa, työssä käyntiä, sairasteluakin, lomailua ja ajanviettoa. Kaikkea tätä tarkoitukesella ja ilman kiirettä. Keskittymistä jokaiseen hetkeen. Ja kun on tuntunut siltä, että jotain PITÄÄ TEHDÄ - kyseenalaistaa koko ajatus ja pysähtyä. Ei minun pidä tehdä yhtään mitään. Suurin osa asioista joita teen, ovat asioita joita haluan tehdä. Muutama asia on vielä työn alla, miten joko lopettaa se tai tulla sinuiksi asian kanssa (jolloin tekeminen muuttuu täytymisestä haluamiseksi).
Olen edelleen vakituisessa työssä - tosin teen viiden päivän sijasta neljänä päivänä töitä. Keskiviikko on minun vapaa päivä. Ja enää en siivoa vapaina päivinäni, siivoja tulee perjantaisin. Myös tämä muutos on viime kuukausien miettimisprosessin tulosta. Keskiviikkoisin valmistelen toista "uraani". Olen aloittanut ensimmmäiset askeleet myötätuntoisen kanssakäymisen fasilitaattorina. Ja olen kokenut ihania onnen sekä menestyksen hetkiä. Saanut paljon positiivista palautetta. Ja tämä tuntuu hyvältä. Oma prosessini kulkee mukana - välillä on alamäkiä, olen oppinut ottamaan nämäkin hetket tietoisesti ja itsestäni huolehtien.
EI - kaksi kirjainta ja mahtava vaikutus. Olen sanonut moneen suuntaan EI ja tuntenut kuinka taakka keventyy. Olen oppinut sanomaan ei:n niin että tiedän mille sanon kyllä. Olen oppinut olemaan haavoittuvainen olemalla autenttinen oma itseni. Ja tämä on ihanan vapauttavaa.
Elonmerkkejä siis täältä, empatiaa sisäisille susille.
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Bloginpitäjä lomailee
nyt on niin kiireinen elämänvaihe menossa, etten ehdi tänne kirjoittamaan. Joten pidän tästä blogista lomaa. Jonkun aikaa. Katsotaan. Seuraan edelleen muiden blogeja silloin tällöin ja piipahtelen naamakirjassa... mutta sisäinen ääni sanoo, että nyt on tärkeätä pitää taukoa ja vapaina hetkinä keskittyä olennaiseen. Istun työn puolesta koko työpäivän päätteen äärellä - vapaa-ajallani haluan nyt tehdä muuta.
Mukavaa kevään jatkoa kaikille....
Mukavaa kevään jatkoa kaikille....
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
100 vuotta sitten
maaliskuun 19. päivänä 1911 vietettiin ensimmäistä naistenpäivää. Wikipediassa lisää tietoa. Eilen Wienissä lähes kaikki puolueet ja yli 200 eri naisjärjestöä järjesti marssin naisten oikeuksien puolesta. Sain itseni liikkeelle osoittamaan mieltäni ja näyttämään solidaarisuuteni muiden naisten kanssa. Sata vuotta on kulunut ja edelleenkään me naiset emme saa samaa palkkaa kuin miehet samasta työstä. Käsittämätöntä... Tai edelleenkin meidät kategorisoidaan ulkonäon perusteella ja kohdellaan usein objekteina. Käsittämätöntä.... Puhumattakaan kaupallisesta seksistä, pornografiasta ja ihmiskaupasta - tämän likaisen kaupan uhrit ovat pääosin naisia ja lapsia. Käsittämätöntä...
Ilma olisi voinut olla parempi, kuitenkin tuhansia mielenosoittajia saapui marssille. Onneksi ei sentään vettä heittänyt niskaan. Kylmä viima oli ihan tarpeeksi inhottava. Tänään aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ;-)
Ohessa muutama impressio miekkarista:
Sata vuotta sitten marsille osallistui 20.000 ihmistä, sata vuotta myöhemmin meitä oli 5000. Laittaa mietteliääksi.
Ilma olisi voinut olla parempi, kuitenkin tuhansia mielenosoittajia saapui marssille. Onneksi ei sentään vettä heittänyt niskaan. Kylmä viima oli ihan tarpeeksi inhottava. Tänään aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ;-)
Ohessa muutama impressio miekkarista:
Sata vuotta sitten marsille osallistui 20.000 ihmistä, sata vuotta myöhemmin meitä oli 5000. Laittaa mietteliääksi.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
Mitä tästä opimme?
Osa 1:
Kuopus lähti aamulla kouluun puoli kahdeksan jälkeen. Hieman myöhässä. Hänen lähdettyään päätin mennä keräämään hänen huoneestaan likaiset vaatteet pyykkikoriin. Ehkä kysytte, että miksi hän ei tee sitä itse - en tiedä. Olen pyytänyt, uhkaillut, yrittänyt lahjoa - mikään ei auta. Jonkun ne pyykit kuitenkin jossain vaiheessa on kerättävä ja pestävä, riipustettava narulle, viikattava ... Niin mutta takaisin tähän aamuun. Aukaisin huoneen oven. Pilkkopimeää, ulkosalusiinit alhaalla. En laittanut valoja päälle, käytävän valo riittäisi, että pääasisin ikkunan luokse ja voisin vetää salusiinin ylös. Pari askelta ennen ikkunaa minusta tuntui kuin olisin jäänyt johonkin naruun kiinni. Kurkotin nostamaan salusiinin. Auringon valo valaisi huoneen ja huomasin olevani en pelkästään yhdessä vaan useammassa narussa kiinni. Poika oli pingottanut ennen lähtöä kouluun huoneeseensa hämähäkkimies-tyyliin nylon-narusta ansan... no jotenkin irrottauduin... nauratti, vaikkei näky huoneessa naurattanutkaan. Kamoja sikin sokin, varsinkin vaatteita... Oliko poikani viesti, että äiti pysy ulkona? Don't know... joka tapauksessa jätin kaiken paikoilleen. Mielenkiintoista tulee olemaan, että muistaako hän, kun hän noin tunnin kuluttua tulee kaverin luota kotiin, mitä on tehnyt huoneessaan aamulla? Saa nähdä.
Ohessa kuva "seitistä", osa näkyy kuvassa. Sitä on enemmän kuin kuvassa näkyy. Sotkuinen huone on siis ihan yleinen.
Osa 2:
Mies soitti minulle vähän jälkeen kolme ja kertoi, että koulusta oli soitettu ja kerrottu, ettei kuopus ollut ilmestynyt iltapäiväkerhoon. Mies kertoi opettajalle, että pojalla oli laitettu meidän vanhempien allekirjoittama poissaoloviesti mukaan, koska hän ei tule koko loppuviikkona kerhoon. Tämä on niin tyypillistä. Soitin kuopukselle ja hän kertoi, ettei hän ollut antanut lappua kerhon työntekijälle, koska hänellä oli kiire kaverin luokse ja että hän antaa lapun huomenna. Siis tähänkin asiaan on kokeiltu asioiden selittämistä, seuraamusten ymmärtämistä, uhkailua, lahjuksia ... So what.
Mitä tästä opin? Olen vastuussa, mutta en pysty kontroillamaan mitä lapseni loppujen lopuksi tekevät...
Jos jollain on jotain hyviä vinkkejä selittämisen, uhkailun, lahjomisen, rankaisemisen, perhekonferenssin, mother's little helper ... ohella, niin kertokaa minullekin.
Kuopus lähti aamulla kouluun puoli kahdeksan jälkeen. Hieman myöhässä. Hänen lähdettyään päätin mennä keräämään hänen huoneestaan likaiset vaatteet pyykkikoriin. Ehkä kysytte, että miksi hän ei tee sitä itse - en tiedä. Olen pyytänyt, uhkaillut, yrittänyt lahjoa - mikään ei auta. Jonkun ne pyykit kuitenkin jossain vaiheessa on kerättävä ja pestävä, riipustettava narulle, viikattava ... Niin mutta takaisin tähän aamuun. Aukaisin huoneen oven. Pilkkopimeää, ulkosalusiinit alhaalla. En laittanut valoja päälle, käytävän valo riittäisi, että pääasisin ikkunan luokse ja voisin vetää salusiinin ylös. Pari askelta ennen ikkunaa minusta tuntui kuin olisin jäänyt johonkin naruun kiinni. Kurkotin nostamaan salusiinin. Auringon valo valaisi huoneen ja huomasin olevani en pelkästään yhdessä vaan useammassa narussa kiinni. Poika oli pingottanut ennen lähtöä kouluun huoneeseensa hämähäkkimies-tyyliin nylon-narusta ansan... no jotenkin irrottauduin... nauratti, vaikkei näky huoneessa naurattanutkaan. Kamoja sikin sokin, varsinkin vaatteita... Oliko poikani viesti, että äiti pysy ulkona? Don't know... joka tapauksessa jätin kaiken paikoilleen. Mielenkiintoista tulee olemaan, että muistaako hän, kun hän noin tunnin kuluttua tulee kaverin luota kotiin, mitä on tehnyt huoneessaan aamulla? Saa nähdä.
Ohessa kuva "seitistä", osa näkyy kuvassa. Sitä on enemmän kuin kuvassa näkyy. Sotkuinen huone on siis ihan yleinen.
Mies soitti minulle vähän jälkeen kolme ja kertoi, että koulusta oli soitettu ja kerrottu, ettei kuopus ollut ilmestynyt iltapäiväkerhoon. Mies kertoi opettajalle, että pojalla oli laitettu meidän vanhempien allekirjoittama poissaoloviesti mukaan, koska hän ei tule koko loppuviikkona kerhoon. Tämä on niin tyypillistä. Soitin kuopukselle ja hän kertoi, ettei hän ollut antanut lappua kerhon työntekijälle, koska hänellä oli kiire kaverin luokse ja että hän antaa lapun huomenna. Siis tähänkin asiaan on kokeiltu asioiden selittämistä, seuraamusten ymmärtämistä, uhkailua, lahjuksia ... So what.
Mitä tästä opin? Olen vastuussa, mutta en pysty kontroillamaan mitä lapseni loppujen lopuksi tekevät...
Jos jollain on jotain hyviä vinkkejä selittämisen, uhkailun, lahjomisen, rankaisemisen, perhekonferenssin, mother's little helper ... ohella, niin kertokaa minullekin.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Nukkumisen maailmanennätys
Tänä viikonloppuna on tullut kokeiltua nukkumisen maailmanennätystä. Kuten viime postauksessa kerroin, olen ollut armottoman väsynyt. Sellaista oikeaa taakka-väsymystä. Mutta onneksi sitä väsymystä voi nukkua pois. Olen mennyt aikaisin nukkumaan ja olen nukkunut putkeen 8-10 tuntia. Ottanut kahdetkin päiväunet ja muutenkin lököillyt paljon. Ja käynyt ulkona. Kävelemässä. Haistelemassa ilmaa. Kuvaamassa. Kokeilemassa kepilla jäätä. Ja kuinka ihanalta tuntuukaan kun sekä mieli että kroppa kiittävät ;-)
Viime viikko oli raskas töissä. Se handshake-ohjelma on laitettu jäihin - liian moni (ja "väärä") halusi lähteä. Vahinko on kuitenkin jo päässyt tapahtumaan.
Minua pyydettiin mukaan työryhmään kehittämään koko osaston yhteistyötä (nk. teambuilding), koska motivaatio on nollassa. Olen yleensä aina valmis näihin tehtäviin ja minulla on paljon ideoita ja osaamista. Nyt sanoin ei. Koska puitteet eivät sovi. Teambuilding-projektia olisi pitänyt tehdä oman työn ohessa, ilman mitään lisätienestiä tai vapautusta muista tehtävistä. Päätin kuunnella omaa kroppaa ja sanoin ei. Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Ihan hyvällä mielellä kuitenkin, itseasiassa olin aika ylpeä itsestäni.
Kyllä tämä tästä. Ensi viikonloppuna tiedossa jälleen Workshop, mitä odotan jo innolla. Ja ensi kuun alussa on tiedossa viikonloppuloma Berliinissä mukavassa seurassa. Yes.
Viime viikko oli raskas töissä. Se handshake-ohjelma on laitettu jäihin - liian moni (ja "väärä") halusi lähteä. Vahinko on kuitenkin jo päässyt tapahtumaan.
Minua pyydettiin mukaan työryhmään kehittämään koko osaston yhteistyötä (nk. teambuilding), koska motivaatio on nollassa. Olen yleensä aina valmis näihin tehtäviin ja minulla on paljon ideoita ja osaamista. Nyt sanoin ei. Koska puitteet eivät sovi. Teambuilding-projektia olisi pitänyt tehdä oman työn ohessa, ilman mitään lisätienestiä tai vapautusta muista tehtävistä. Päätin kuunnella omaa kroppaa ja sanoin ei. Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Ihan hyvällä mielellä kuitenkin, itseasiassa olin aika ylpeä itsestäni.
Kyllä tämä tästä. Ensi viikonloppuna tiedossa jälleen Workshop, mitä odotan jo innolla. Ja ensi kuun alussa on tiedossa viikonloppuloma Berliinissä mukavassa seurassa. Yes.
kevättä ilmassa
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
loksahduksia
Kun asioita tarpeeksi pyörittelee omassa päässä ja kun ajankohdan ollessa valmis puhuu asioista muiden kanssa, alkavat palat loksahtelemaan paikoilleen. Pikkuhiljaa alkaa aurinko paistamaan risukasaankin.
Olen ollut armottoman väsynyt ja ahdistunutkin tilaanteestani työpaikalla. Olen tietoisesti hillinnyt itseäni tekemästä liian nopeita ratkaisuja. Tiistaina minulla oli mahdollisuus kertoa treenajakoulutuksen peergroup-tapaamisessa tilanteestani. Ei neuvoja, ei sympatiaa - vain neljä muuta naista, jotka olivat valmiita kuuntelemaan, olemalla joko sanallisesti tai vain olemassaolollaan empaattisia ja läsnä. On ihanan vapauttavaa, kun voi kertoa pelkäämättä. Pelkäämättä sitä, että syyllistetään ratkaisuista. Tai pelkäämättä, että alkaa syyttämään itseään. Kun tietää, että kun kerron tässä porukassa ne pystyvät kantamaan tilanteen. Ja samoin on ihanan vapauttavaa, kun pystyy toisten kertoessa omia juttujaan kantamaan/kestämään tuskan ja ilon, olemalla läsnä. Niin ja nyt juhlin ihan itsekseni, että palat taas loksahtavat paikoilleen - tai että antavat osviittaa siihen suuntaan, että loksahtavat ;-)
Olen ollut armottoman väsynyt ja ahdistunutkin tilaanteestani työpaikalla. Olen tietoisesti hillinnyt itseäni tekemästä liian nopeita ratkaisuja. Tiistaina minulla oli mahdollisuus kertoa treenajakoulutuksen peergroup-tapaamisessa tilanteestani. Ei neuvoja, ei sympatiaa - vain neljä muuta naista, jotka olivat valmiita kuuntelemaan, olemalla joko sanallisesti tai vain olemassaolollaan empaattisia ja läsnä. On ihanan vapauttavaa, kun voi kertoa pelkäämättä. Pelkäämättä sitä, että syyllistetään ratkaisuista. Tai pelkäämättä, että alkaa syyttämään itseään. Kun tietää, että kun kerron tässä porukassa ne pystyvät kantamaan tilanteen. Ja samoin on ihanan vapauttavaa, kun pystyy toisten kertoessa omia juttujaan kantamaan/kestämään tuskan ja ilon, olemalla läsnä. Niin ja nyt juhlin ihan itsekseni, että palat taas loksahtavat paikoilleen - tai että antavat osviittaa siihen suuntaan, että loksahtavat ;-)
torstai 10. helmikuuta 2011
Kuulumisia
Olen järjestellyt ajatuksia päässäni työn suhteen. Ja ahdistunut ja säikähtänyt olo alkaa väistymään. Paine on suuri työpaikalla, mutta pysyn nyt toistaiseksi vielä siellä. Pelaan avoimin kortein, eli olen kertonut kollegoilleni ja uudelle pomolleni, että minua viehättävät uudet tuulet ;-) En halua kuitenkaan hätäillä. Halusin aikaa miettiäkseni mitää teen ja vaikka viime viikolla uutiset olivat shokki, palaan siihen, mitä minä tarvitsen.
Viikko on kulunut nopeasti. Töitä, kodin siivousta. Ai niin, mun siivoja ilmoitti viimeksi lapulla pöydällä, ettei tule enää (vaikka aamulla olimme vielä sopineet seuraavan siivouskerran). Elokuvissa siipan kanssa. Kirjojen lukemista, pohdintaa. Ja varaosien metsästystä tiskikonetta varten....
Eilen kävin illalla näyttelyssä ihastelemassa näyttelyä "Der Blaue Reiter" Albertinassa täällä Wienissä. Olen aina pitänyt expressionistisesta taiteesta. Tulin näyttelystä hyvälle mielelle. Ja meillä oli siipan kanssa mielenkiintoinen keskustelu modernista taiteesta ja sen vaikutuksesta yhteiskuntaan.... jälkeenpäin nakkikioskilla makkaraa syödessä ja olutta hörppiessä;-)
Tänään on ladies night, eli tapaan pitkäaikaisimman ystävättäreni täällä Wienissä. Tapasimme ensimmäistä kertaa 22 vuotta sitten. Hän merkitsee minulle todella paljon. Hänen kanssaan voin puhua kaikesta maan ja taivaan välillä. Fabulous!
Huomenna menemme siipan ja ystäväpariskunnan kanssa kuuntelemaan aitoa "Wieniläis" (kaikkine naapurimaiden vaikutteineen)-musiikkia. Odotan jo innolla. Tunnelma on varmasti kevyt ja viini virtaa ;-)
Tässä video eräästä esiintymisestä, raskaan rokin ohella pidän myös tällaisesta musiikista.
Viikko on kulunut nopeasti. Töitä, kodin siivousta. Ai niin, mun siivoja ilmoitti viimeksi lapulla pöydällä, ettei tule enää (vaikka aamulla olimme vielä sopineet seuraavan siivouskerran). Elokuvissa siipan kanssa. Kirjojen lukemista, pohdintaa. Ja varaosien metsästystä tiskikonetta varten....
Eilen kävin illalla näyttelyssä ihastelemassa näyttelyä "Der Blaue Reiter" Albertinassa täällä Wienissä. Olen aina pitänyt expressionistisesta taiteesta. Tulin näyttelystä hyvälle mielelle. Ja meillä oli siipan kanssa mielenkiintoinen keskustelu modernista taiteesta ja sen vaikutuksesta yhteiskuntaan.... jälkeenpäin nakkikioskilla makkaraa syödessä ja olutta hörppiessä;-)
Tänään on ladies night, eli tapaan pitkäaikaisimman ystävättäreni täällä Wienissä. Tapasimme ensimmäistä kertaa 22 vuotta sitten. Hän merkitsee minulle todella paljon. Hänen kanssaan voin puhua kaikesta maan ja taivaan välillä. Fabulous!
Huomenna menemme siipan ja ystäväpariskunnan kanssa kuuntelemaan aitoa "Wieniläis" (kaikkine naapurimaiden vaikutteineen)-musiikkia. Odotan jo innolla. Tunnelma on varmasti kevyt ja viini virtaa ;-)
Tässä video eräästä esiintymisestä, raskaan rokin ohella pidän myös tällaisesta musiikista.
lauantai 5. helmikuuta 2011
Life is ...
what happens while making other plans. JÄLLEEN KERRAN. Olin suunnitellut tästä keväästä rauhallisen, mutta toisin käy. On kyse työpaikastani. Olemme kahdeksan hengen tiimi isossa firmassa ja hommia riittää. Fuusion jälkeen vauhti on vain kiihtynyt ja fiilis koko lafkassa on kafkamainen. Fuusion myötä työntekijöiden määrä viisinkertaistui. Nyt meitä on 10 000. Ja pienemmän ja isomman firman eri kulttuurit! Nyt tietenkin isomman firman kulttuurista on tulossa valtakulttuuri ja jahkailen tilanteen kanssa. Se kultturi, mikä aikoinaan viehättikin on jäämässä jalkoihin. Jäädäkö vai lähteä?
Mutta pomo ja yksi kolleega ehtivät ensin. He lopettavat jo helmikuun lopulla. Kahdeksan hengen sijaan meitä on sitten 6. Sama työ pienemmällä porukalla. Shokki istuu syvällä. Tekninen puoli on hoidettavissa, mutta miten voimme paikata 18 vuoden kokemuksen? Mutta ymmärrän, mietinhän itsekin, että lähdenkö. Nyt sitten mietin, että voinko minä lähteä. Töissä on tarjolla erikoismaksuja, mikäli ottaa lopputilin maaliskuun viimeiseen mennessä (niin kutsuttuja handshake-tarjouksia). Ihmettelen, että niitä tarjotaan kaikille. Kuka ne duunit sitten tekee, kun hommien oppimiseen, prosessien suhtkoht ymmärtämiseen menee 6-12 kuukautta riippuen jokaisen oppimistaidoista ja samalla tulee uusia järjestelmiä koko aika kehiin?
Jotenkin on ihan kummallinen olo? Mitä merkitystä, arvoa tällä työllä on, jos kaikki voivat vain lähteä? Miksei ketään johtoryhmään kuuluvaa kiinnosta, miten palvelun ja huollon käy? Tämä on ehkä se, mikä minua eniten rassaa... Minulle tietty lojaalisuus on tärkeä arvo, mutta jossakin menee myös raja - jokaisen henkilökohtainen raja.
Miehellä periaatteessa samanlainen tilanne. Fuusion myötä hänenkin työmääränsä on kasvanut ja samaan aikaan vihjaillaan, tarjotaan golden handshake'a (siis paljon parempaa kuin yllä mainitut tavalliset). Ei mene minulla jakoon. Ihmettelen ylimmän johdon touhua. Ja kuitenkin olemme markkinoiden ykkönen. Tai siis onhan tämä ihan selvä asia. Menoja pitää vähentää ja henkilöstö on kallein kohta, joten tässä säästetään (maksakoon mitä vain ;-)).
Eli tämä duunijuttu pyörii päässä. Otan kuitenkin itselleni aikaa ja yritän selvittää, mitä ajatukseni yrittävät minulle sanoa. Mikä oikeasti on minulle tärkeätä.
On lauantai-aamu. Olen ollut kello puoli kuudesta hereillä. Ulkona tuuli paiskaa ikkunaan. Lapset lensivät eilen illalla hiihtolomaviikoksi Suomeen. Olivat hyvällä tuulella - ihanaa.
Ja kuten aina - kyllä tämä tästä.
Mutta pomo ja yksi kolleega ehtivät ensin. He lopettavat jo helmikuun lopulla. Kahdeksan hengen sijaan meitä on sitten 6. Sama työ pienemmällä porukalla. Shokki istuu syvällä. Tekninen puoli on hoidettavissa, mutta miten voimme paikata 18 vuoden kokemuksen? Mutta ymmärrän, mietinhän itsekin, että lähdenkö. Nyt sitten mietin, että voinko minä lähteä. Töissä on tarjolla erikoismaksuja, mikäli ottaa lopputilin maaliskuun viimeiseen mennessä (niin kutsuttuja handshake-tarjouksia). Ihmettelen, että niitä tarjotaan kaikille. Kuka ne duunit sitten tekee, kun hommien oppimiseen, prosessien suhtkoht ymmärtämiseen menee 6-12 kuukautta riippuen jokaisen oppimistaidoista ja samalla tulee uusia järjestelmiä koko aika kehiin?
Jotenkin on ihan kummallinen olo? Mitä merkitystä, arvoa tällä työllä on, jos kaikki voivat vain lähteä? Miksei ketään johtoryhmään kuuluvaa kiinnosta, miten palvelun ja huollon käy? Tämä on ehkä se, mikä minua eniten rassaa... Minulle tietty lojaalisuus on tärkeä arvo, mutta jossakin menee myös raja - jokaisen henkilökohtainen raja.
Miehellä periaatteessa samanlainen tilanne. Fuusion myötä hänenkin työmääränsä on kasvanut ja samaan aikaan vihjaillaan, tarjotaan golden handshake'a (siis paljon parempaa kuin yllä mainitut tavalliset). Ei mene minulla jakoon. Ihmettelen ylimmän johdon touhua. Ja kuitenkin olemme markkinoiden ykkönen. Tai siis onhan tämä ihan selvä asia. Menoja pitää vähentää ja henkilöstö on kallein kohta, joten tässä säästetään (maksakoon mitä vain ;-)).
Eli tämä duunijuttu pyörii päässä. Otan kuitenkin itselleni aikaa ja yritän selvittää, mitä ajatukseni yrittävät minulle sanoa. Mikä oikeasti on minulle tärkeätä.
On lauantai-aamu. Olen ollut kello puoli kuudesta hereillä. Ulkona tuuli paiskaa ikkunaan. Lapset lensivät eilen illalla hiihtolomaviikoksi Suomeen. Olivat hyvällä tuulella - ihanaa.
Ja kuten aina - kyllä tämä tästä.
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Pelkäämmekö omaa valoamme?
Tänään taas riita teinin kanssa. Saimme kuitenkin sovittua. Voimia haastavaa. Sitähän tämä äidinkin rakkaus on. Pimeitä, syviä tunteita, kuten hellyyttäkin. Minulle muistui mieleen Nelson Mandelan virkaanastujaispuhe (muunnettu Marianne Williamson alkuperäisestä 1. personna muodosta me-muotoon):
"Our deepest fear is not that we are inadequate. Our deepest fear is that we are powerful beyond measure. It is our light, not our darkness, that most frightens us. We ask ourselves, who am I to be brilliant, gorgeous, talented, and fabulous? Actually, who are you not to be? You are a child of God. Your playing small doesn't serve the world. There's nothing enlightened about shrinking so that other people won't feel insecure around you. We are all meant to shine, as children do. We are born to make manifest the glory of God that is within us. It's not just in some of us, it's in everyone. And as we let our own light shine, we unconsciously give other people permission to do the same. As we are liberated from our own fear, our presence automatically liberates others."
Näinhän se menee.
"Our deepest fear is not that we are inadequate. Our deepest fear is that we are powerful beyond measure. It is our light, not our darkness, that most frightens us. We ask ourselves, who am I to be brilliant, gorgeous, talented, and fabulous? Actually, who are you not to be? You are a child of God. Your playing small doesn't serve the world. There's nothing enlightened about shrinking so that other people won't feel insecure around you. We are all meant to shine, as children do. We are born to make manifest the glory of God that is within us. It's not just in some of us, it's in everyone. And as we let our own light shine, we unconsciously give other people permission to do the same. As we are liberated from our own fear, our presence automatically liberates others."
Näinhän se menee.
maanantai 24. tammikuuta 2011
Aikainen aamu
On aikainen aamu, olen ollut jo muutaman tunnin hereillä. Ensin vielä kiereskelin sängyssä ja yritin saada unen päästä kiinni, mutta en saanut ajatuksia vaikenemaan joten nousin ylös. Muu perhe nukkuu vielä. Kissa kiehnää ja vaatii huomiota. Iso huokaus. Miksi unohdin? Olen ollut niin keskittynyt itseeni viime kuukausina, viikkoina. Tiedänhän minä vastauksen. Homma hoituu. En mene tänään työpaikan Workshopiin, menen virastoon ja hoidan asian. Workshop olisi tärkeä, mutta verenpaineeni nousee pelkästään sitä ajatellessa. Eli ehkä sitten onkin parempi näin. Life is what happens.
Ulkona tulee lunta. On taas talvi. Tässä ehti olla kevättä ilmassa välillä. Mutta näin on hyvä. Onhan vasta tammikuu. Kevät voi odottaa vielä vähän aikaa.
Ihmettelen uudelleen omaa unohtamistani. Miksi en laita kalenteriin merkintää tällaisista asioista? Unohtelen muutenkin vähän väliä kaikenlaisia tapaamisia, merkkipäiviä. Sumplin sitten viime tipassa muiden kanssa . jotenkin asiat kuitenkin kolahtavat paikalleen. Haluaisin olla luotettava, haluaisin, että minuun voi luottaa. Olen kyllä luotettava, mutta en tarpeeksi - kuten huomaan. Tuotan itse itselleni liikaa stressiä. Joko huolehtimalla liikaa, tai sitten unohtamalla asioita. Kiva paradoksi.
Mies nousi juuri ylös. Taksi tulee hakemaan häntä tunnin kuluttua. Viikon työmatka edessä. Kahvikuppini on tyhjä, joisinko vielä toisen kupin? Taidanpa tehdä niin.
Ulkona tulee lunta. On taas talvi. Tässä ehti olla kevättä ilmassa välillä. Mutta näin on hyvä. Onhan vasta tammikuu. Kevät voi odottaa vielä vähän aikaa.
Ihmettelen uudelleen omaa unohtamistani. Miksi en laita kalenteriin merkintää tällaisista asioista? Unohtelen muutenkin vähän väliä kaikenlaisia tapaamisia, merkkipäiviä. Sumplin sitten viime tipassa muiden kanssa . jotenkin asiat kuitenkin kolahtavat paikalleen. Haluaisin olla luotettava, haluaisin, että minuun voi luottaa. Olen kyllä luotettava, mutta en tarpeeksi - kuten huomaan. Tuotan itse itselleni liikaa stressiä. Joko huolehtimalla liikaa, tai sitten unohtamalla asioita. Kiva paradoksi.
Mies nousi juuri ylös. Taksi tulee hakemaan häntä tunnin kuluttua. Viikon työmatka edessä. Kahvikuppini on tyhjä, joisinko vielä toisen kupin? Taidanpa tehdä niin.
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Terveisiä buddistisesta keskuksesta - ENSO
Treenajakoulutus on ohi. Olo on hyvä. Viimeinen viikon sessio pidettiin buddistisessa keskuksessa ala-Itävallassa - vaikkei buddistisesta kurssista kyse ollutkaan. Siellä oli leppoisaa ja viikko kului nopeasti. Oli jännittävää olla koko viikko yhdessä. Tutustua kurssikavereihin eri olosuhteissa. Jokainen meistä teki joka päivä tunnin työmeditaatiota keskuksen periaatteiden mukaisesti (siivousta, tiskausta, vihannesten puhdistusta, pöydän kattausta jne.) Normaalisti talossa on hiljaista, mutta meidän ryhmä ei ollut kovin hiljainen - onneksi sitä ei meiltä vaadittukaan. Kuvassa olevan ympyrän (Zenin symboli Enso) näimme päivittäin matkalla ruokasaliin. Minulle jännittävä dejavu - joka kerta muistui isä mieleen. Pienestä asti muistan, kuinka isä puhui ympyrän piirtämisestä Zen Buddismissa. Treenajajoutuksen ympyrä sulkeutui, nyt on uudet kuviot edessä.
Kääk!!!
Mies lentää huomenna Ottawaan, Kanadaan. Pakatessaan laukkujaan ja laittaessaan kamojaan valmiiksi, hän ohimennen vilkaisee tyttären passiin. Istun työpöydän ääressä ja mies huutaa toisesta huoneesta: "Hei Paula, tiesitkö, että S:n passi on mennyt kuun alussa umpeen?" Minä: "Kääk, Apua, ei - en tietenkään tiennyt. OMG!!!" Kuinka saatoin unohtaa. Ei auta muu, kuin marssia huomenna valokuvaamoon ja passivirastoon. Ja toivoa, että kaikki sujuu mutkattomasti ja passi todellakin on valmis viiden päivän sisällä ja tulee postin kautta ajoissa. Ajoissa? Lapset lentävät 4.2. Suomeen.... okei tehdään elämästä jännää.
maanantai 3. tammikuuta 2011
Katse eteenpäin
Minun piti kirjoittaa vuosikatsaus, mutta päätinkin levätä vielä viimeiset päivät vanhan vuoden puolella. En koskenut koneeseen lähes ollenkaan : ei facebookia, ei blogia, ei sähköposteja. Kännykänkin hukkasin kivasti pariksi tunniksi uuden vuoden aattona. Tänään kun ajattelin, että kirjoitan nyt sen vuosikatsauksen, niin se tuntui ontolta idealta. Mitä sitä menneitä kommentoimaan. Vuosi oli OK. Ja nyt nokka kohti uusia seikkauluja.
Olen parantunut lähes kokonaan vilustumisesta. Yskä tosin vielä on kaverinani, mutta ei niin pahana kuin vielä muutama päivä sitten. Kunhan olen terve ensi viikolla. Edessä on treenajakoulutuksen viimeinen osio. Sitä ei pidetä Wienissä, vaan ulkopuolella. Eli matkustan viikoksi pois kotoa. Uskallanko sanoa? I-h-a-n-a-a. Kun kaikki ovat kotona kaksi viikkoa yhteen putkeen, meinaa minulle tulla pakokauhu. Asunto käy ahtaaksi ja ainainen sotku ottaa kaaliin. On mahtavaa päästä muutamaksi päiväksi pois. Yes.
Hyvää uuden vuoden alkua kaikille. Vuodesta 2011 tulee aivan varmasti hyvä vuosi.
Olen parantunut lähes kokonaan vilustumisesta. Yskä tosin vielä on kaverinani, mutta ei niin pahana kuin vielä muutama päivä sitten. Kunhan olen terve ensi viikolla. Edessä on treenajakoulutuksen viimeinen osio. Sitä ei pidetä Wienissä, vaan ulkopuolella. Eli matkustan viikoksi pois kotoa. Uskallanko sanoa? I-h-a-n-a-a. Kun kaikki ovat kotona kaksi viikkoa yhteen putkeen, meinaa minulle tulla pakokauhu. Asunto käy ahtaaksi ja ainainen sotku ottaa kaaliin. On mahtavaa päästä muutamaksi päiväksi pois. Yes.
Hyvää uuden vuoden alkua kaikille. Vuodesta 2011 tulee aivan varmasti hyvä vuosi.
tiistai 28. joulukuuta 2010
Keuhkoparantolassa
Joulu tuli ja meni. Minä nukuin joulun. Flunssa päätti iskeä kunnolla päälle. Nukuin, nukuin, nukuin... 14 tunnin yöunia. En lähtenyt mukaan kylään anoppilaan, vaan nukuin. Väsynyt olo, joka paikan kolotus ja päänsärky ovat ohi. Jäljelle on jäänyt sitkeä yskä. Olo on kuin keuhkoparantolassa. En nyt kuvaile tarkemmin ;-)
torstai 23. joulukuuta 2010
Nuhanenän Joulu
No jotenkin sen saattoi arvata, että näinhän tässä käy. Olen vilustunut ja joka paikkaa kolottaa. Ääni on käheänä ja yskä pukkaa päälle. Asperiinilla mennään.
Aavistelin viikonloppuna, että vointini pettää. Sain appelsiineista allergisen reaktion ranteisiin ja käsivarsiin. Muutaman vuoden välein saan tällaisen reaktion. Johtuu joko appelsiinin myrkyistä tai histamiinista. Ihottumaa oli pari päivää ja nyt tuli tämä vilustuminen tilalle.
Kaipaan niin lepoa ja rentoutumista – sitähän tämän minun kroppakin minulle yrittää viestittää.
Joten näissä merkeissä oikein rentouttavaa, mukavaa ja rauhaisaa Joulua kaikille.
Aavistelin viikonloppuna, että vointini pettää. Sain appelsiineista allergisen reaktion ranteisiin ja käsivarsiin. Muutaman vuoden välein saan tällaisen reaktion. Johtuu joko appelsiinin myrkyistä tai histamiinista. Ihottumaa oli pari päivää ja nyt tuli tämä vilustuminen tilalle.
Kaipaan niin lepoa ja rentoutumista – sitähän tämän minun kroppakin minulle yrittää viestittää.
Joten näissä merkeissä oikein rentouttavaa, mukavaa ja rauhaisaa Joulua kaikille.
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Hoitovapaalla
Esikoinen on ollut jo viikon päivät kipeänä. Kunnon flunssa, mutta ei se oikea. Kuumetta, mieletön nuha ja yskä. Lääkärin mukaan keuhkot ovat kuitenkin "puhtaat", joten ei auta muu kuin odottaa parantumista. Vaikka esikoinen on jo 14v., olen kuitenkin ottanut hoitovapaata.
Samaan syssyyn alkoi kuopuskin oireilemaan: lievää lämpöä ja päänsärkyä.
Viime viikolla oli siippa sairaana... Minulla (ei vielä) ole mitään hätää.
Yritän tässäkin tilanteessa ottaa iisisti vaikka minulla onkin paljon töitä työpaikalla odottamassa ja kummallakin lapsella on juuri kuumin koekausi meneillään. Mutta minkäs teet? Jos stressaisin näistä, ei vointi siitä kenelläkään meistä paranisi...
Jouluun on kaksi ja puoli viikkoa aikaa. Minulla ei ole ollenkaan joulufiilistä. Olen tosin jo leiponut pipareita, adventtikranssikin meillä on, ulkona on lunta, punssia ja glögiä olen keittänyt. Joulu-cd:tkin kaivanut esiin... mutta fiilis ei vain tule. Lahjojakaan en ole miettinyt. Tosin ei minun tarvitsekaan, kun siippa tänä vuonna hoitaa kaiken...
Joulumarkkinoilla en ole päässyt käymään (yllä mainituista syistä).
Ääni sisälläni yrittää tsempata minua: Come on, come on - innostu nyt, olethan äiti - joulu on nastaa, kivaa. Ja toinen ääni sanoo, ettei voisi vähempää kiinnostaa - järjetöntä touhua. Joten ehkä saan vielä kipinän tai sitten leikin, että saan kipinän - lasten takia. Kummallinen kaksijakoinen fiilis.
Samaan syssyyn alkoi kuopuskin oireilemaan: lievää lämpöä ja päänsärkyä.
Viime viikolla oli siippa sairaana... Minulla (ei vielä) ole mitään hätää.
Yritän tässäkin tilanteessa ottaa iisisti vaikka minulla onkin paljon töitä työpaikalla odottamassa ja kummallakin lapsella on juuri kuumin koekausi meneillään. Mutta minkäs teet? Jos stressaisin näistä, ei vointi siitä kenelläkään meistä paranisi...
Jouluun on kaksi ja puoli viikkoa aikaa. Minulla ei ole ollenkaan joulufiilistä. Olen tosin jo leiponut pipareita, adventtikranssikin meillä on, ulkona on lunta, punssia ja glögiä olen keittänyt. Joulu-cd:tkin kaivanut esiin... mutta fiilis ei vain tule. Lahjojakaan en ole miettinyt. Tosin ei minun tarvitsekaan, kun siippa tänä vuonna hoitaa kaiken...
Joulumarkkinoilla en ole päässyt käymään (yllä mainituista syistä).
Ääni sisälläni yrittää tsempata minua: Come on, come on - innostu nyt, olethan äiti - joulu on nastaa, kivaa. Ja toinen ääni sanoo, ettei voisi vähempää kiinnostaa - järjetöntä touhua. Joten ehkä saan vielä kipinän tai sitten leikin, että saan kipinän - lasten takia. Kummallinen kaksijakoinen fiilis.
torstai 25. marraskuuta 2010
the meaning of life - be true to yourself
Sain tämän ihanan videon eräältä ystävältä sähköpostin kautta. Yes, näin se menee.
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
pitkästä aikaa muutama rivi
Minulla on edelleenkin kiire ja tuntuu, ettei aika riitä mihinkään. Edes kunnolla lepäämiseen. Marraskuun pimeät illat ja aamut houkuttelevat pitämään lepotaukoja ja jatkamaan unia. Kuitenkin kun priorisoin, niin levolle on tällä hetkellä todella vähän aikaa. Minulta ei tunnu löytyvän aikaa edes kirjoittamiseen blogiin, saatikka valokuvaukseen. Kumpaakin kaipaan todella. Nytkin "nipistän" aikaa muilta hommilta, jotta saan kirjoitettua. Mitä minulle kuuluu? Siis minulle, ihan minulle Paula-itselleni kuuluu hyvää. Nautin elämänvaiheestani, nautin ystäväpiiristäni, nautin kirjoista joita luen, kestän jopa duuniakin aika hyvin ;-)
Sitten, jos ajattelen itseäni suhteessa esim. ihan tähän omaan ydinperheeseeni, niin mieliala hieman lässähtää. Suoraan sanottuna kuopuksen kanssa on tällä hetkellä rankkaa... ja tarvitsen kaikki taitoni ja voimani, jotta pysyn luottavaisena ja jotta jaksan eteenpäin, jotta jaksan kannustaa häntä. Hänellä on osittain massiivisia ongelmia koulussa - eri lukuaineiden kanssa ja sitten varsinkin opettajien kanssa. Hän itse (11v) on sitä mieltä, että tuhlaa vain aikaansa koulussa. Tätä tilannetta nyt pähkäilen, haluanko neuvoja? Joo, sellaisia, missä kaikki osapuolet voittavat. Ettei ketään alisteta. Ettei ketään pakoteta. Että niitä, jotka eivät ole kympin lapsia tuetaan. Haluan kuulla rohkaisevia sanoja siitä, että tässä yhteiskunnassa myös vähän erilaiset pärjäävät. Että kaikilla on mahdollisuus. Kaikki tällaiset neuvot ovat hyvään tarpeeseen. Että näin.
Ja sitten mietin, että kaikella on tarkoituksensa. Tai Beatlesia lainatakseni: let it be. Paula, anna olla, et voi kontrolloida kaikkea. Rentoudu. Irrottaudu emon roolista ja anna vastuu kuopukselle....
Huokaus ja taas pähkäilen. Ehkä viisaus löytyy kummastakin näkökannasta....
Okey, lopetan tällä kertaa. Muut hommat odottavat. Palailen.
Sitten, jos ajattelen itseäni suhteessa esim. ihan tähän omaan ydinperheeseeni, niin mieliala hieman lässähtää. Suoraan sanottuna kuopuksen kanssa on tällä hetkellä rankkaa... ja tarvitsen kaikki taitoni ja voimani, jotta pysyn luottavaisena ja jotta jaksan eteenpäin, jotta jaksan kannustaa häntä. Hänellä on osittain massiivisia ongelmia koulussa - eri lukuaineiden kanssa ja sitten varsinkin opettajien kanssa. Hän itse (11v) on sitä mieltä, että tuhlaa vain aikaansa koulussa. Tätä tilannetta nyt pähkäilen, haluanko neuvoja? Joo, sellaisia, missä kaikki osapuolet voittavat. Ettei ketään alisteta. Ettei ketään pakoteta. Että niitä, jotka eivät ole kympin lapsia tuetaan. Haluan kuulla rohkaisevia sanoja siitä, että tässä yhteiskunnassa myös vähän erilaiset pärjäävät. Että kaikilla on mahdollisuus. Kaikki tällaiset neuvot ovat hyvään tarpeeseen. Että näin.
Ja sitten mietin, että kaikella on tarkoituksensa. Tai Beatlesia lainatakseni: let it be. Paula, anna olla, et voi kontrolloida kaikkea. Rentoudu. Irrottaudu emon roolista ja anna vastuu kuopukselle....
Huokaus ja taas pähkäilen. Ehkä viisaus löytyy kummastakin näkökannasta....
Okey, lopetan tällä kertaa. Muut hommat odottavat. Palailen.
tiistai 16. marraskuuta 2010
harjoittelua
Sain syntymäpäivälahjaksi kauan toivomani järjestelmäkameran. Nyt harjoittelen kaiken maailman toimintoja. En ymmärrä puoltakaan kameran tekniikasta saatikka sanastosta. Onneksi mukana on automatiikka, jotta alkuun päästään.
Kiirettä pitää - töitä, iltamenoja (lasten kouluun, taloyhtiö). En ole ehtinyt kameran kanssa vielä ulos. Eli heti kun pääsen ulkoiluttamaan itseäni ja kameraa, laitan otoksia tänne.
Kiirettä pitää - töitä, iltamenoja (lasten kouluun, taloyhtiö). En ole ehtinyt kameran kanssa vielä ulos. Eli heti kun pääsen ulkoiluttamaan itseäni ja kameraa, laitan otoksia tänne.
perjantai 5. marraskuuta 2010
Ystävyyskapula
Maria haastoi minut muistelemaan lapsuuttani...
1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen: "Mikä sinusta tulee isona?"
en tiedä, luultavasti taiteilija
2. Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareita?
Asterix ja Obelix, Harald Hirmuinen, Aku Ankan taskukirjat
3. Lempileikkejäsi?
legot, ulkoleikit pihalla ja metsässä, twist, lautapelit
4. Parhaat synttärisi ja miksi?
ei harmainata aavistustakaan, ainakaan ei ole jäänyt traumoja ;-)
5. Mistä urheilusta pidit/harrastit?
harrastin tennistä ja jazztanssia, koulussa pidin pesäpallosta, lentopallosta, luistelusta, uinnista
6. Ensimmäinen musiikki-idolisi?
Sammy Babitzin -> Daa-da Daa-da (Daa-da kiitää alla autostraada, aina kiire kiire jonnekin on, on, on...)
7. Paras joululahjasi/ muu lahjasi, jonka olet saanut?
kirjat olivat paras lahja, sitten muistan että jonain jouluna saimme autoradan
8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
siis elämähän ei vielä ole ohi :-) jokainen päivä eletään täysillä tässä ja nyt
Olen laiska kutsumaan muita mukaan meemeihin, joten se ken haluaa ottaakoon tämän kapulan vastaan.
1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen: "Mikä sinusta tulee isona?"
en tiedä, luultavasti taiteilija
2. Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareita?
Asterix ja Obelix, Harald Hirmuinen, Aku Ankan taskukirjat
3. Lempileikkejäsi?
legot, ulkoleikit pihalla ja metsässä, twist, lautapelit
4. Parhaat synttärisi ja miksi?
ei harmainata aavistustakaan, ainakaan ei ole jäänyt traumoja ;-)
5. Mistä urheilusta pidit/harrastit?
harrastin tennistä ja jazztanssia, koulussa pidin pesäpallosta, lentopallosta, luistelusta, uinnista
6. Ensimmäinen musiikki-idolisi?
Sammy Babitzin -> Daa-da Daa-da (Daa-da kiitää alla autostraada, aina kiire kiire jonnekin on, on, on...)
7. Paras joululahjasi/ muu lahjasi, jonka olet saanut?
kirjat olivat paras lahja, sitten muistan että jonain jouluna saimme autoradan
8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
siis elämähän ei vielä ole ohi :-) jokainen päivä eletään täysillä tässä ja nyt
Olen laiska kutsumaan muita mukaan meemeihin, joten se ken haluaa ottaakoon tämän kapulan vastaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)