Life is ...

what happens while making other plans. JÄLLEEN KERRAN. Olin suunnitellut tästä keväästä rauhallisen, mutta toisin käy. On kyse työpaikastani. Olemme kahdeksan hengen tiimi isossa firmassa ja hommia riittää. Fuusion jälkeen vauhti on vain kiihtynyt ja fiilis koko lafkassa on kafkamainen. Fuusion myötä työntekijöiden määrä viisinkertaistui. Nyt meitä on 10 000. Ja pienemmän ja isomman firman eri kulttuurit! Nyt tietenkin isomman firman kulttuurista on tulossa valtakulttuuri ja jahkailen tilanteen kanssa. Se kultturi, mikä aikoinaan viehättikin on jäämässä jalkoihin. Jäädäkö vai lähteä?
Mutta pomo ja yksi kolleega ehtivät ensin. He lopettavat jo helmikuun lopulla. Kahdeksan hengen sijaan meitä on sitten 6. Sama työ pienemmällä porukalla. Shokki istuu syvällä. Tekninen puoli on hoidettavissa, mutta miten voimme paikata 18 vuoden kokemuksen? Mutta ymmärrän, mietinhän itsekin, että lähdenkö. Nyt sitten mietin, että voinko minä lähteä. Töissä on tarjolla erikoismaksuja,  mikäli ottaa lopputilin maaliskuun viimeiseen mennessä (niin kutsuttuja handshake-tarjouksia). Ihmettelen, että niitä tarjotaan kaikille. Kuka ne duunit sitten tekee, kun  hommien oppimiseen, prosessien suhtkoht ymmärtämiseen menee 6-12 kuukautta riippuen jokaisen oppimistaidoista ja samalla tulee uusia järjestelmiä koko aika kehiin?
Jotenkin on ihan kummallinen olo? Mitä merkitystä, arvoa tällä työllä on, jos kaikki voivat vain lähteä? Miksei ketään johtoryhmään kuuluvaa kiinnosta, miten palvelun ja huollon käy? Tämä on ehkä se, mikä minua eniten rassaa... Minulle tietty lojaalisuus on tärkeä arvo, mutta jossakin menee myös raja - jokaisen henkilökohtainen raja.
Miehellä periaatteessa samanlainen tilanne. Fuusion myötä hänenkin työmääränsä on kasvanut ja samaan aikaan vihjaillaan, tarjotaan golden handshake'a (siis paljon parempaa kuin yllä mainitut tavalliset). Ei mene minulla jakoon. Ihmettelen ylimmän johdon touhua. Ja kuitenkin olemme markkinoiden ykkönen. Tai siis onhan tämä ihan selvä asia. Menoja pitää vähentää ja henkilöstö on kallein kohta, joten tässä säästetään (maksakoon mitä vain ;-)).

Eli tämä duunijuttu pyörii päässä. Otan kuitenkin itselleni aikaa ja yritän selvittää, mitä ajatukseni yrittävät minulle sanoa. Mikä oikeasti on minulle tärkeätä.

On lauantai-aamu. Olen ollut kello puoli kuudesta hereillä. Ulkona tuuli paiskaa ikkunaan. Lapset lensivät eilen illalla hiihtolomaviikoksi Suomeen. Olivat hyvällä tuulella - ihanaa.

Ja kuten aina - kyllä tämä tästä.

Pelkäämmekö omaa valoamme?

Tänään taas riita teinin kanssa. Saimme kuitenkin sovittua. Voimia haastavaa. Sitähän tämä äidinkin rakkaus on. Pimeitä, syviä tunteita, kuten hellyyttäkin. Minulle muistui mieleen Nelson Mandelan virkaanastujaispuhe (muunnettu Marianne Williamson alkuperäisestä 1. personna muodosta me-muotoon):

"Our deepest fear is not that we are inadequate. Our deepest fear is that we are powerful beyond measure. It is our light, not our darkness, that most frightens us. We ask ourselves, who am I to be brilliant, gorgeous, talented, and fabulous? Actually, who are you not to be? You are a child of God. Your playing small doesn't serve the world. There's nothing enlightened about shrinking so that other people won't feel insecure around you. We are all meant to shine, as children do. We are born to make manifest the glory of God that is within us. It's not just in some of us, it's in everyone. And as we let our own light shine, we unconsciously give other people permission to do the same. As we are liberated from our own fear, our presence automatically liberates others."

Näinhän se menee.

Aikainen aamu

On aikainen aamu, olen ollut jo muutaman tunnin hereillä. Ensin vielä kiereskelin sängyssä ja yritin saada unen päästä kiinni, mutta en saanut ajatuksia vaikenemaan joten nousin ylös. Muu perhe nukkuu vielä. Kissa kiehnää ja vaatii huomiota. Iso huokaus. Miksi unohdin? Olen ollut niin keskittynyt itseeni viime kuukausina, viikkoina. Tiedänhän minä vastauksen. Homma hoituu. En mene tänään työpaikan Workshopiin, menen virastoon ja hoidan asian. Workshop olisi tärkeä, mutta verenpaineeni nousee pelkästään sitä ajatellessa. Eli ehkä sitten onkin parempi näin. Life is what happens.
Ulkona tulee lunta. On taas talvi. Tässä ehti olla kevättä ilmassa välillä. Mutta näin on hyvä. Onhan vasta tammikuu. Kevät voi odottaa vielä vähän aikaa.
Ihmettelen uudelleen omaa unohtamistani. Miksi en laita kalenteriin merkintää tällaisista asioista? Unohtelen muutenkin vähän väliä kaikenlaisia tapaamisia, merkkipäiviä. Sumplin sitten viime tipassa muiden kanssa . jotenkin asiat kuitenkin kolahtavat paikalleen. Haluaisin olla luotettava, haluaisin, että minuun voi luottaa. Olen kyllä luotettava, mutta en tarpeeksi - kuten huomaan. Tuotan itse itselleni liikaa stressiä. Joko huolehtimalla liikaa, tai sitten unohtamalla asioita. Kiva paradoksi.
Mies nousi juuri ylös. Taksi tulee hakemaan häntä tunnin kuluttua. Viikon työmatka edessä. Kahvikuppini on tyhjä, joisinko vielä toisen kupin? Taidanpa tehdä niin. 

Terveisiä buddistisesta keskuksesta - ENSO

Treenajakoulutus on ohi. Olo on hyvä. Viimeinen viikon sessio pidettiin buddistisessa keskuksessa ala-Itävallassa - vaikkei buddistisesta kurssista kyse ollutkaan. Siellä oli leppoisaa ja viikko kului nopeasti. Oli jännittävää olla koko viikko yhdessä. Tutustua kurssikavereihin eri olosuhteissa. Jokainen meistä teki joka päivä tunnin työmeditaatiota keskuksen periaatteiden mukaisesti (siivousta, tiskausta, vihannesten puhdistusta, pöydän kattausta jne.) Normaalisti talossa on hiljaista,  mutta meidän ryhmä ei ollut kovin hiljainen - onneksi sitä ei meiltä vaadittukaan. Kuvassa olevan ympyrän (Zenin symboli Enso) näimme päivittäin matkalla ruokasaliin. Minulle jännittävä dejavu - joka kerta muistui isä mieleen. Pienestä asti muistan, kuinka isä puhui ympyrän piirtämisestä Zen Buddismissa. Treenajajoutuksen ympyrä sulkeutui, nyt on uudet kuviot edessä.

Kääk!!!

Mies lentää huomenna Ottawaan, Kanadaan. Pakatessaan laukkujaan ja laittaessaan kamojaan valmiiksi, hän ohimennen vilkaisee tyttären passiin. Istun työpöydän ääressä ja mies huutaa toisesta huoneesta: "Hei Paula, tiesitkö, että S:n passi on mennyt kuun alussa umpeen?" Minä: "Kääk, Apua, ei - en tietenkään tiennyt. OMG!!!" Kuinka saatoin unohtaa. Ei auta muu, kuin marssia huomenna valokuvaamoon ja passivirastoon. Ja toivoa, että kaikki sujuu mutkattomasti ja passi todellakin on valmis viiden päivän sisällä ja tulee postin kautta ajoissa. Ajoissa? Lapset lentävät 4.2. Suomeen.... okei tehdään elämästä jännää.

Katse eteenpäin

Minun piti kirjoittaa vuosikatsaus, mutta päätinkin levätä vielä viimeiset päivät vanhan vuoden puolella. En koskenut koneeseen lähes ollenkaan : ei facebookia, ei blogia, ei sähköposteja. Kännykänkin hukkasin kivasti pariksi tunniksi uuden vuoden aattona. Tänään kun ajattelin, että kirjoitan nyt sen vuosikatsauksen, niin se tuntui ontolta idealta. Mitä sitä menneitä kommentoimaan. Vuosi oli OK. Ja nyt nokka kohti uusia seikkauluja.
Olen parantunut lähes kokonaan vilustumisesta. Yskä tosin vielä on kaverinani, mutta ei niin pahana kuin vielä muutama päivä sitten. Kunhan olen terve ensi viikolla. Edessä on treenajakoulutuksen viimeinen osio. Sitä ei pidetä Wienissä, vaan ulkopuolella. Eli matkustan viikoksi pois kotoa. Uskallanko sanoa? I-h-a-n-a-a. Kun kaikki ovat kotona kaksi viikkoa yhteen putkeen, meinaa minulle tulla pakokauhu. Asunto käy ahtaaksi ja ainainen sotku ottaa kaaliin. On mahtavaa päästä muutamaksi päiväksi pois. Yes.
Hyvää uuden vuoden alkua kaikille. Vuodesta 2011 tulee aivan varmasti hyvä vuosi.