Eilen vielä kirjoitin, että yritän kestää kunnes arki taas rullaa, mutta enhän mä kestä.
Olen viime päivinä ankarasti yrittänyt muistella, kuinka sotkuinen yhteinen huoneemme siskoni kanssa oli nuoruudessamme. En millään tavalla saa aivan älyttömän sotkuista kuvaa mieleeni. Meillä ei varmasti ollut niin paljoa vaatteita kuin minun lapsillani on tänään. En muista, että vaatteita olisi lojunut lattialla. Me jaoimme siis siskoni kanssa huoneen, noin 13 neliötä. Eli periaatteessa kummallakin oli hieman yli 6 neliötä tilaa sängylle ja kirjoituspöydälle. Meillä ei ollut kerrossänkyä, vaan vuodesohvat – eli tilaa sotkea ei ollut. Kirjoituspöytien pinta oli aina jos minkälaisen kaman peitossa. Ehkä aika on muuttanut muistikuvaani. Muistan, että kävimme siskon kanssa kaupassa, tiskasimme, pesimme pyykkiä ja siivosimme – jo aika varhaisessa vaiheessa äidin sairastuttua.
Välillä se oli tylsää, mutta ei siihen maailma kaatunut.
Omien lasteni kohdalla, jos pyydän heiltä apua huushollin hoitamisessa otetaan pyyntö vastaan pahemmanpuoleisena rangaistuksena – vaikka en pakota!! Juttelin tästä eilen miehen kanssa ja hän sanoi, että juuri siinä piilee ongelma, koska tiukan paikan tullen kuitenkin teen itse kaiken. KOSKA minä haluan järjestystä ja pidän siististä asunnosta. Lasten kasvamisen myötä järjestyksen pitämisestä on tullut yhä vaikeampaa. Tavarat kulkevat huoneesta toiseen. Unohtuvat jonnekin. Eivät löydä tietään takaisin omalle paikalle. Olenko liian tiukkapipoinen tässä asiassa? En mielestäni. Joskus aikaisemmin taisin olla hyvinkin kunnianhimoinen kodin siisteydessä. Olen antanut kaikessa periksi, koska en ole jaksanut taistella tuulimyllyjä vastaan. Ja nyt pää sauhuaa taas kerran. Miten selviän tästä huushollin pyörittämisestä ilman, että luovun kaikista periaatteistani? Toinen kysymys, minkä kanssa taistelen on, että teenkö edes lapsilleni sillä mitään hyvää, etten vaadi heiltä osallistumista? Lellinkö heidät pilalle tyylilläni? Pitäisikö minun yksinkertaisesti vaatia heiltä enemmän vastuunottoa ja antaa tehtäviä? Eikä vain pyytää nätisti? Kyseessä on siis ihan itsestäänselvyyksiä, kuten astioiden korjaaminen astianpesukoneeseen, likaisten vaatteiden kerääminen pyykkikoriin, roskien laittaminen roskakoriin, omista tavaroista huolehtiminen (varsinkin koulutavaroista) jne. Listaa voisi jatkaa vielä monella asialla. Tai yhden mainitsen vielä: meillä tyhjät juomatölkit (tetrapakkaukset) laitetaan lasten toimesta takaisin jääkaappiin… koska se on helpompaa kuin huuhdella vedellä ja taittaa kasaan keräystä varten. Pikkuhiljaa minulle valkenee, ettei minulla kai ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa vaatimaan, että asiat hoidetaan tietyllä tavalla. Vai olenko valmis kestämään tätä olotilaa niin kauan kunnes lapset muuttavat pois kotoa?