the meaning of life - be true to yourself

Sain tämän ihanan videon eräältä ystävältä sähköpostin kautta. Yes, näin se menee.

pitkästä aikaa muutama rivi

Minulla on edelleenkin kiire ja tuntuu, ettei aika riitä mihinkään. Edes kunnolla lepäämiseen. Marraskuun pimeät illat ja aamut houkuttelevat pitämään lepotaukoja ja jatkamaan unia. Kuitenkin kun priorisoin, niin levolle on tällä hetkellä todella vähän aikaa. Minulta ei tunnu löytyvän aikaa edes kirjoittamiseen blogiin, saatikka valokuvaukseen. Kumpaakin kaipaan todella. Nytkin "nipistän" aikaa muilta hommilta, jotta saan kirjoitettua. Mitä minulle kuuluu? Siis minulle, ihan minulle Paula-itselleni kuuluu hyvää. Nautin elämänvaiheestani, nautin ystäväpiiristäni, nautin kirjoista joita luen, kestän jopa duuniakin aika hyvin ;-)
Sitten, jos ajattelen itseäni suhteessa esim. ihan tähän omaan ydinperheeseeni, niin mieliala hieman lässähtää. Suoraan sanottuna kuopuksen kanssa on tällä hetkellä rankkaa... ja tarvitsen kaikki taitoni ja voimani, jotta pysyn luottavaisena ja jotta jaksan eteenpäin, jotta jaksan kannustaa häntä. Hänellä on osittain massiivisia ongelmia koulussa - eri lukuaineiden kanssa ja sitten varsinkin opettajien kanssa. Hän itse (11v) on sitä mieltä, että tuhlaa vain aikaansa koulussa. Tätä tilannetta nyt pähkäilen, haluanko neuvoja? Joo, sellaisia, missä kaikki osapuolet voittavat. Ettei ketään alisteta. Ettei ketään pakoteta. Että niitä, jotka eivät ole kympin lapsia tuetaan. Haluan kuulla rohkaisevia sanoja siitä, että tässä yhteiskunnassa myös vähän erilaiset pärjäävät. Että kaikilla on mahdollisuus. Kaikki tällaiset neuvot ovat hyvään tarpeeseen. Että näin.
Ja sitten mietin, että kaikella on tarkoituksensa. Tai Beatlesia lainatakseni: let it be. Paula, anna olla, et voi kontrolloida kaikkea. Rentoudu. Irrottaudu emon roolista ja anna vastuu kuopukselle....
Huokaus ja taas pähkäilen. Ehkä viisaus löytyy kummastakin näkökannasta....
Okey, lopetan tällä kertaa. Muut hommat odottavat. Palailen.

harjoittelua

Sain syntymäpäivälahjaksi kauan toivomani järjestelmäkameran. Nyt harjoittelen kaiken maailman toimintoja. En ymmärrä puoltakaan kameran tekniikasta saatikka sanastosta. Onneksi mukana on automatiikka, jotta alkuun päästään.
Kiirettä pitää - töitä, iltamenoja (lasten kouluun, taloyhtiö). En ole ehtinyt kameran kanssa vielä ulos. Eli heti kun pääsen ulkoiluttamaan itseäni ja kameraa, laitan otoksia tänne.

Ystävyyskapula

Maria haastoi minut muistelemaan lapsuuttani... 

1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen: "Mikä sinusta tulee isona?"

en tiedä, luultavasti taiteilija

2. Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareita?

Asterix ja Obelix, Harald Hirmuinen, Aku Ankan taskukirjat

3. Lempileikkejäsi?

legot, ulkoleikit pihalla ja metsässä, twist, lautapelit

4. Parhaat synttärisi ja miksi?

ei harmainata aavistustakaan, ainakaan ei ole jäänyt traumoja ;-)

5. Mistä urheilusta pidit/harrastit?

harrastin tennistä ja jazztanssia, koulussa pidin pesäpallosta, lentopallosta, luistelusta, uinnista

6. Ensimmäinen musiikki-idolisi?

Sammy Babitzin -> Daa-da Daa-da (Daa-da kiitää alla autostraada, aina kiire kiire jonnekin on, on, on...)

7. Paras joululahjasi/ muu lahjasi, jonka olet saanut?

kirjat olivat paras lahja, sitten muistan että jonain jouluna saimme autoradan

8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?

siis elämähän ei vielä ole ohi :-) jokainen päivä eletään täysillä tässä ja nyt



Olen laiska kutsumaan muita mukaan meemeihin, joten se ken haluaa ottaakoon tämän kapulan vastaan.

Code freeze

Duunissa on rankkaa tällä hetkellä. Tuhat ja sata rautaa tulessa. Marraskuun puolivälissä on kauan odotettu code freeze, eli järjestelmän koodia ei saa muuttaa kahteen kuukauteen joulumyynnin takia. Kaikki odottavat ja tahkovat hullun lailla, kunhan vain code freeze tulee, niin sitten saadaan hengähtää. Saa nähdä. Teen lähes joka viikko ylitöitä, vaikka ei paljoa huvita. Kuitenkin tiedän, että kun saan hommat hoidettua alta pois, on helpompi aloittaa seuraava työpäivä. Minua ei huvita ylityöt sen takia, että niistä maksettu korvaus on yhtä tyhjän kanssa. Haluaisin ottaa ylityöt mieluummin vapaina, mutta siihen on aina vain kolme kuukautta aikaa (vuosi jaettu neljään osaan) muuten ne maksetaan. Joten en koskaan saa pidettyä vapaita kokonaan pois. Esim. syyskulla tehdyt ylimääräiset tunnit olisi pitänyt ottaa vapaina syyskuun aikana. Ei onnistunut.

Tällainen code freeze voisi olla hyvä muissakin elämäntilanteissa. Esim. koulussa. Ei olisi kokeita, ei mitään uutta, syvennettäisiin jo olemassa olevaa tietoa ja nautittaisiin elämisestä, harjoiteltaisiin elämän sosiaalista puolta. Lapset ja vanhemmat ja opettajat tietenkin myös voisivat hengähtää.
Tai miten olisi code freeze parisuhteessa? Keskitytään oleelliseen. Sen toimivan osan vaalimiseen ja sen juhlintaan. Ikävempiä puolia voisi jokainen miettiä ihan rauhassa ja niistä saisi puhua ja esittää ratkaisumalleja vasta code freezen (pitkän harkinnan jälkeen) päädyttyä.

Sain kutsun siskon 40v-päiville Suomeen. Tekisi ihan hirveästi mieli ottaa osaan juhliin. Mutta minulla ei ole lomaa, eikä oikein rahaakaan tällä hetkellä. Harmi. Onneksi sisko tietää tilanteeni ja ymmärtää. Kuitenkin tunnen kaipuun sisälläni. Huokaus.

Innsbruckin panoraamaa viime viikolta.

Mutta kaiken huokailun keskellä on mukaviakin fiiliksiä. Ensi viikolla on treenajakoulutuksen 4. osio.

Hih - mikä paradoksi. Ylempänä valittelin työmäärää ja olenkin ensi viikon lomalla. No näinhän tämä menee.

Takaisin "lomalta", sairaskertomusta, pitkä stoori

Innsbruckin reissu tuli tehtyä. Matka sujui joutuisasti junalla Wienistä Innsbruckiin - 4,5 tuntia. Aika kului junassa lukien ja ihmisten kanssa jutellen. Majoittauduimme ihan vanhankaupungin kylkeen suhtkoht uuteen hotelliin, 4 hengen sviittiin. Innsbruck tervehti meitä ihanan kirpeällä, aurinkoisella ja lumentuoksuisella ilmalla. Palloilimme ensimmäisenä päivänä vanhassa kaupungissa, kävimme syömässä tirolilaisessa gasthausissa tuhdin iltapalan. Kaloreita polttelimme vielä hotellin uima-altaalla sekä höyryhuoneessa. Nukkumaan menimme noin kello 10 aikoihin. Ja nyt seuraa tämän reissun anekdootti:

Ensimmäisenä yönä herään lasten kinasteluun puoli kahden maissa. Menen viereiseen huoneeseen tsekkamaan mistä on kysymys - kuopus tuskailee kipujen kanssa! Esikoinen on kiukkunen, koska kuopus on herättänyt hänet... Otan kuopuksen mukaani kylpyhuoneeseen. Yritän rauhoittaa hysteerisesti itkevää lasta, selvittää omaa päätäni herätäkseni  ja saadakseni selville mistä oikein on kysymys. Aika pian saan selville, että kuopusta sattuu oikealle puolelle korvan alapuolelle -siinä on patti! Patti on punainen ja todella kosketusarka. Poika ei saa aukaistua suuta kunnolla, eikä  pysty kääntämään päätään kuin hyvin varovaisesti. Jokainen pään liike sattuu. Ei kuumetta. Mistä oikein on kysymys? Mitä lääkkeitä minulla on mukana? Homeopaattisia... Annan Aconitum D30 kuulia (sopivat aina sairastumisen alkuvaiheessa, mietin myös Belladonnaa - mutta kuopus kuvasi särkyä tasaiseksi ja ei jomottavaksi). Vien pojan minun ja miehen sänkyyn.  Mies herää ja kerron että kuopus on sairastunut. Sanon epäileväni tulehdusta korvassa tai imusolmukkeiden "tulehtumista". Olimmehan illalla vielä uimassa. Ihmettelen kuitenkin, ettei pojalla ole kuumetta. Sanon olevani huolissani, koska kuopus ei pysty liikuttamaan päätään ilman kipua. Ja oikean korvan alapuolella on selvä pullistuma. Päätämme hälyttää lääkärin paikalle. Mies soittaa respaan ja respa kertoo, ettei hän voi soittaa paikalle kuin ambulanssin. Ambulanssi tulee. Kaksi pelastushenkilöä saapuu vartin sisällä. Tsekkaavat tilanteen ja päättävät, että on lähdettävä Innsbruckin yliopistolliseen lastensairaalaan. Autan kuopusta pukemaan päälle (minä olin pukenut päälle ambulanssia odotellessa). Lähden tietenkin mukaan. Klinikalla on hiljaista, pääsemme lähes heti lääkärin tutkittavaksi. Kello on puoli kolme. Lääkäri tutkii pojan tarkkaan ja sitten diagnoosi: korvansylkirauhasen tulehdus - parontiitti. Viruksen aiheuttama, ei voi muuta kuin ottaa särkylääkettä ja odottaa että menee ohi, taudin kesto 2-7 päivää. Lääkäri suosittelee kuitenkin vielä verikokeen ottamista, jotta bakteeripohjainen tulehdus voidaan sulkea pois. Pojalta otetaan ensimmäisen kerran verta sitten syntymän. Kuopus saa särkylääkettä kipuihin ja saamme toisen tabletin mukaan aamua varten sekä reseptin. Lääkäri sanoo, että laboratorion tulokseen menee noin tunti. Voimme odottaa klinikalla tai lähteä takaisin hotelliin. Hän soittaisi minulle kun tulokset tulevat. Päätämme kuopuksen kanssa lähteä takaisin hotelliin. Särkylääke vaikuttaa ja poika nukahtaa heti vanhempien väliin. Kymmentä vaille neljä lääkäri soittaa ja kertoo, ettei ole kyse bakteerista. Kysyy kahteen kertaan minulta, että olenko varma että kuopus on rokotettu sikotautia vastaan. Vastaan kahteen kertaan olevani täysin varma (koska tiedän).
Aamulla poika herää kello yhdeksän aikoihin. Pirteänä, patti on lähes häipynyt. Hänellä on nälkä. Oliko kaikki pelkää unta vain? No ei.

Eli  - Life is what happens! Vietimme hyvin rauhallisen sunnuntain. Kävimme tutustumassa yhteen linnaan, istuimme paljon kahvilassa. Minä tietenkin pidin poikaa tarkasti silmällä ja iltapäivän vietin hänen kanssaan hotellilla. Mies ja esikoinen lampsivat vesisateessa katsomaan Berg Isel'in hyppyrimäkeä. Poika askarteli ja katsoi lastenohjelmia, minä nukuin ;-) Illalla kävimme yhdessä syömässä. Poika hyvässä kunnossa ja nälkäisenä - söi pihvin.
Eilinen maanantai kului Svarovskin kristallimaailmassa sekä lumimaisemaa ihmetellessä. Aamulla tuli nimittäin lunta! Iltapäivän vietimme olutkellarissa ja kello kuusi lähdimme junalla takaisin Wieniin.
Sanoin miehelle, että olipas miniloma.... sekä ihmettelen koko viikonloppua, en jaksa lopettaa sen tosiasian ihmettelemistä, että niin yllättäen kuin kivut tulivat, niin yhtä yllättäen ne häipyivät. Life ist what happens.