On kulunut 11 kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne blogiin. Aina välillä olen avannut hallintapaneelin ja tsekannut onko fiilistä kirjoittaa. Nyt tuntuu siltä, että tekstiä voisi tullakin. Viimeisessä postauksessa kirjoitin, että olen lomalla. Olen suonut itselleni aikaa miettiä, hätäilemättä. Laittanut päässä asioita paikoilleen. Ja tämä on tehnyt terää. Mitä elämässäni on tapahtunut sitten viime kirjoituksen?
Jos napakasti vastaan, niin ei mitään ihmeellistä - taviselämää. Jos vielä kiteytän, niin syvällistä taviselämää. Arkea lasten kanssa, arkea miehen kassa, arkea vanhan kollin kanssa, työssä käyntiä, sairasteluakin, lomailua ja ajanviettoa. Kaikkea tätä tarkoitukesella ja ilman kiirettä. Keskittymistä jokaiseen hetkeen. Ja kun on tuntunut siltä, että jotain PITÄÄ TEHDÄ - kyseenalaistaa koko ajatus ja pysähtyä. Ei minun pidä tehdä yhtään mitään. Suurin osa asioista joita teen, ovat asioita joita haluan tehdä. Muutama asia on vielä työn alla, miten joko lopettaa se tai tulla sinuiksi asian kanssa (jolloin tekeminen muuttuu täytymisestä haluamiseksi).
Olen edelleen vakituisessa työssä - tosin teen viiden päivän sijasta neljänä päivänä töitä. Keskiviikko on minun vapaa päivä. Ja enää en siivoa vapaina päivinäni, siivoja tulee perjantaisin. Myös tämä muutos on viime kuukausien miettimisprosessin tulosta. Keskiviikkoisin valmistelen toista "uraani". Olen aloittanut ensimmmäiset askeleet myötätuntoisen kanssakäymisen fasilitaattorina. Ja olen kokenut ihania onnen sekä menestyksen hetkiä. Saanut paljon positiivista palautetta. Ja tämä tuntuu hyvältä. Oma prosessini kulkee mukana - välillä on alamäkiä, olen oppinut ottamaan nämäkin hetket tietoisesti ja itsestäni huolehtien.
EI - kaksi kirjainta ja mahtava vaikutus. Olen sanonut moneen suuntaan EI ja tuntenut kuinka taakka keventyy. Olen oppinut sanomaan ei:n niin että tiedän mille sanon kyllä. Olen oppinut olemaan haavoittuvainen olemalla autenttinen oma itseni. Ja tämä on ihanan vapauttavaa.
Elonmerkkejä siis täältä, empatiaa sisäisille susille.
