perjantai 30. marraskuuta 2007

Tenkkapoo

Näin perjantai-illan kunniaksi ihan ajankohtainen vastaus valokuvatorstain haasteesen tenkkapoo:



Näin nopeastiko tämä loppui? Vielä tekisi mieli lasillista, kun oheisessa pullossa oli vain tilkka eli "ein Achterl" siis 1/8 l jäljellä. Aivan ihana Wieniläinen punaviini (kuvaa klikkaamalla pitäisi näkyä paremmin):

Oikein mukavaa viikonloppua kaikille!

Kirjoittamisesta ja muustakin

Maria pohti blogissaan, että minkälaisia ihmiset ovat oikeasti? Mitä kirjoittaminen tarkoittaa itse kullekin? Miksi on usein helpompaa sanoa asioita kirjoittamalla kuin puhumalla? Olen kauan miettinyt myöskin samoja kysymyksiä. Itse en ole koskaan pitänyt itseäni hyvänä kirjoittajana ja herääkin kysymys, että miksi pidän blogia. Blogin pitäminen on minulle henkireikä tunteiden aallokossa - asioista kirjoittaminen auttaa minua eri tilanteissa. Toinen tärkeä seikka on se, että olen asunut tammikuussa 19 vuotta Wienissä ja puhun tosin lasteni kanssa suomea, mutta huomaan, että sanavarastoni kapenee ja suomen käyttäminen tuntuu kankealta. Joten tämän blogin avulla yritän pelastaa äidinkielentaidoistani sen mitä pelastettavissa on. Tämä on myöskin kanava kertoa tutuille Suomessa pikaisesti, että mitä kuuluu. Puhelimessakin tulee tosin juteltua - tämä blogi täyttää kivasti puheluiden välit. Samalla tavalla suhtaudun myös itse tuntemieni ihmisten blogeihin. Marian blogia seuraan lähes päivittäin. Minun mielestäni hän pohdiskelee aivan samalla tavalla blogissaan kuin silmät vastakkain, joten ainakaan vielä ei ole tullut mitään totaalisen uutta puolta tai hämmentävää hänestä esiin.
Kysymykseen, että miksi konflikteja on helpompi selvittää kirjoittamalla on mielestäni vastaus se, että aika usein verbaalisessa kanssakäymisessä tulee sanottua mitä sylki suuhun tuo. Ei ehdi miettimään loppuun saakka, mitä oikeastaan haluaa sanoa. Kirjoittamalla tulee usein mietittyä pariin kertaa ja samalla kun miettii antaa itselleen arvokasta pika-empatiaa. Mitä tarkoitan pika-empatialla? Tarkoitan, että aika usein konfliktitilanteessa yksi tärkeimmistä tarpeista on kuulluksi tuleminen. Kun kirjoittaa ajatuksensa muistiin ja miettii omia tuntemuksiaan, sitä ikään kuin kuuntelee itseään. Näin kun on saanut (tai antanut itselleen) empatiaa, ei enää vaadikaan sitä konfliktin vastapuolelta vaan on ehkä hieman enemmän valmis kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavana.
Kysymykseen, että onko ihminen luonnostaan paha vai hyvä, haluan sanoa seuraavaa. Jos miettii, että on olemassa hyvä ja paha, niin sitten pitää varmaan olla olemassa joku, joka päättää, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Ja tässä kohtaa alkaa sydämeni (käytän sanaa tarkoituksella) hyppimään ja yrittää viestiä minulle, että eihän se näin voi mennä. Se mikä jonkun toisen mielestä on hyvä voi hyvinkin olla jonkun toisen mielestä paha. Aina kun meillä on negatiivisia tunteita (esim. ärtymystä, häpeää, vihaa, pettymystä jne.) tai kun alamme arvostelemaan itseämme tai muita ihmisiä, on tämä tärkeä merkki siitä, että jokin meidän tarpeistamme ei tule huomioiduksi saatikka tyydytettyä. Otetaan yksinkertainen esimerkki: jos olen hulvakkaalla tuulella ja lapset pitävät hauskaa riehumalla musiikin tahtiin, otan itse myöskin osaa riehaan. Tarpeeni juhlia, leikkiä ja liikkua tulee tyydytetyksi. Seuraavana päivänä olen väsynyt ja lapset riehuvat jälleen. Tarvitsen rauhaa ja mahdollistua vetäytyä - ovatko lapseni siis seuraavana päivänä pahoja? Ei, vaan minun tarpeeni ovat erilaiset. Ei siis ole olemassa oikeaa tai väärää, hyvää tai pahaa. Suuri haaste on, että kummankin osapuolen tarpeet tulevat kuulluksi. Tätä harjoittelen ja yritän elää päivittäin.

tiistai 27. marraskuuta 2007

Empatiaa miehelle ja itselleni

Tuohon edelliseen kirjoitukseen vielä lisäyksenä, että liikematkasta mies on viettänyt suuren osan ajasta lentokentällä - eilen kuusi tuntia Wienin lentokentällä ja tänään Tukholman kentällä useita tunteja. Syynä erilaiset myöhästymiset. Ja miten kulutetaan aikaa lentokentällä kun on tylsää - soitetaan vaimolle. Oli empatian tarpeessa. Niin olin minäkin tänään nyt illalla - ja nyt kun olen tänne kirjoittanut alkaa taasen helpottaa. Pyykit saavat vielä hetken odottaa - taustalla soi aivan mahtava Placebo.

Kun arki huristaa vasemmalta ohi

Siis tämä viikko on alkanut aivan "loistavasti". Mieheni lähti eilen kahden päivän työreissulle. Kivaa - voimme lasten kanssa valmistella pikkuhiljaa joulua ja minä saan kaksi omaa iltaa... Näin minä siis kuvittelin. Eipä mitään - klo 9 tuli puhelinsoitto poikani koulusta. Opettaja kertoi, että poikani kaatui liikunnan tunnilla ja alahampaat osuivat lattiaan. Minä hoidin nopeasti tärkeimmät asiat toimistolla ja hain pojan koulusta kotiin. Ei sinänsä mitään vakavaa - siis ei murtumia, mutta 2 pysyvää hammasta heiluvat. Hammaslääkäri totesi, että varsinkin vasen alaetuhammas tai siis hampaan juuri on kokenut trauman (en tiedä sanotaanko näin myös Suomessa, käännän nyt suoraan saksasta) ja nyt pitää vain odottaa. Ei saa purra etuhampailla, ei kylmiä tai kuumia juomia (voi olla shokki juurelle), ei ainakaan viikkoon liikuntaa/ jumppaa/ futista tai muutakaan riehumista. Kerroin, että olin heti aloittanut arnican (potenssi d6) antamisen. Lääkäri suositteli homeopaattisten helmien antamista vielä viikon verran. Seuraava tarkastus on kolmen viikon kuluttua. Ja nyt sitten pidetään peukkuja, että saamme hampaan taas kuntoon. Suunnittelimme poikani kanssa miten teen hänen välipalansa kouluun, jotta syöminen onnistuisi ongelmitta: leipä ja omena pieniksi palasiksi. Tässä kohden on hyvä tietää, että poikani lempihedelmä on omena ja parasta on kun puraisee ensimmäisen palan. Pojaltani pääsi itku kun hänelle selvisi, että saattaa käydä niin että hammas kuolee. Sanoin hänelle, että nyt ensin yritämme parhaamme, jotta hammas tervehtyisi. Jos emme tässä onnistu, niin pidämme hampaalle surujuhlan, missä surraan menetettyä hammasta. Poikani katsoi minua äimistyneenä ja kysyi, että voimmeko todella surra hammasta. Kun nyökkäsin, hän hymyili minulle ja sanoi "hyvä". Tämä hymy oli ihana lahja.

No saatin me sitten hieman jouluakin valmisteltua. Tänään teimme adventtikranssin. Ensi sunnuntaina sytytetään ensimmäinen kynttilä. Pidän tästä perinteestä ja adventin ajasta - joulun odottamisesta. Pidän odotuksesta, perinteestä, yhdessäolosta - pysähtymisestä.

Tässä kuva meidän kranssista - hyvin "rustikaali".




torstai 22. marraskuuta 2007

Ajan mittaamisesta

Tällä viikolla valokuvatorstain haaste on seuraava tekstinpätkä:

Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat. (Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen)

Usein mietin, miten tulin ennen toimeen ilman outlookin kalenteria. Kännykkä muistuttaa vähän väliä jostain tärkeästä asiasta. Lomalla onneksi riittää aurinkokello.

Kuitenkin tuosta sitaatista jäi tuo Vonnegutin mainitsema päivämäärä mieleen. Otin selvää. Ensimmäinen maailmansota päättyi 11.11.1918.

tiistai 20. marraskuuta 2007

20. marraskuuta ...

on mun mieheni syntymäpäivä kuten myös mun systerini. Miehen kanssa juhlitaan täällä Wienissä. Oheisen videon omistan systerille Suomessa - hauskaa syntymäpäivää!!

This rules.

perjantai 16. marraskuuta 2007

perjantai-iltapäivän huumaa

Tänään on naistenilta. JEEE. Eli töiden jälkeen en menekään suoraan kotiin vaan jään kaupungille. Pitkäaikaisimman ystävättäreni kanssa täällä Wienissä meillä on joka kolmas kuukausi Naisten Jour Fix. Ohjelmassa on leffassa käynti ja sen jälkeen tärkeiden asioiden vatvomista hyvän ruuan ja juoman äärellä. Menemme katsomaan Ang Lee'n uusinta elokuvaa. Olen nyt jo utelias. Mieleni on kevyt, iloinen ja odottavainen.

torstai 15. marraskuuta 2007

Talo näyttää keskeneräiseltä...


Tällä viikolla valokuvatorstain haaste on "keskeneräinen". Tämäkin kuva on otettu päivittäiseltä työmatkalta. Ohitan keltaisen talon joka päivä ja juuri tästä kulmasta se näyttää keskeneräiseltä - siinähän on vain seinä, julkisivu....

sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Ihana aamu

Eilen tuli 40 v. täyteen. Pidin kunnon juhlat. Oli hauskaa. Nukkumaan menin joskus 3 aikaan.
Yhdeksältä heräsin tsekkaamaan, että lapsilla on kaikki okei ja menin uudestaan nukkumaan. Kun kaksi tuntia myöhemmin heräsin oli näkymä ikkunasta tämä:


Voiko paremmin seuraava vuosikymmen alkaa?

torstai 8. marraskuuta 2007

Tiheästä tummasta metsästä valoa päin

Valokuvatorstain tehtävänä on tutkailla ylläpidon valitsemaa kuvaa ja lähteä analysoimaan, assosioimaan, tai jatkojalostamaan sitä oman kuvan kautta.

Raskaan tunnelman keskelle tarvitsen valoa ja keveyttä. Tämä kuva on otettu viikko sitten Wienissä Lainzin eläintarhan metsässä. Vanhempani olivat Suomesta mukana vaelluksella. Oikein mieluinen muisto.






keskiviikko 7. marraskuuta 2007

Paula, Pauli

No niin, lukot tuli vaihdettua. Töissä oli hirveä stressi. Mies on matkoilla. Lapset syö pizzaa ja minä rentoudun tässä koneella lyhyesti ennen kuin lähden taloyhtiön kokoukseen. Kokous ottaa nyt jo päähän, mutta menen koska haluan tietää miten erinnäiset asiat edistyvät.
Täältä löysin kirjameemin ja tässä valitsemani kirja amazonin saksankielisiltä sivuilta. Paula Modersohn-Beckerin elämänkerta. Olen aina pitänyt expressionistisesta taiteesta, joten valinta oli helppo. Tästä Wikipediaan.


Etsin vielä huvin vuoksi lempinimelläni ja löysin tämän elämänkerran: Wolfgang Pauli, itävaltalainen fyysikko ja Nobelisti. Mielenkiintoista.

Siis tässähän ihan viisastuu :-) Ai niin, kirjat ja yllä olevat kuvat löytyvät näiltä sivuilta.
Ja mukaan haastan Marian.

lukkoseppää odotellessa...

.. voi vaikka päivittää blogin ;-) Tyttäreni hukkasi eilen kotiavaimensa. Sellaista sattuu. Ongelma on, että hän ei muista ottiko hän avaimet mukaan ovesta sulkiessaan ovea vai hukkuivatko avaimet koulumatkalla iltapäivän oppitunneille. Avaimet ovat voineet kadota siis aivan asunnon lähellä tai sitten kaukana kotoa. Asunnossa avaimet eivät löytyneet. Katoamisilmoitus on tehty, löytötavaratoimistoon soitettu. Mietin voinko jättää asunnon lukon vaihtamatta? Tulin tulokseen, että en. Kamppailen itseni kanssa: ääni sisälläni sanoo, että olen hysteerinen ja ylivarovainen. Sisäinen toinen myötätuntoinen ääni sanoo, että tarvitsen turvallisuuden tunteen ja varmuuden tunteen. Eli soitin lukkosepälle ja nyt odotetaan.
Eilen taisin olla hermoromahduksen partaalla. Olisin eilen etsiessäni avaimia lasten kanssa ja sunnittellessani jatkotoimenpiteitä tarvinnut tukea. Miehelläni oli iltatilaisuus. Yritin itse tukea itseäni . Seuraava kriisin paikka oli, että kumpi, mieheni vai minä, tsekkaa käytännön hommat (kaikki yllä mainitut asiat) tänään aamulla. Minun oli tarkoitus olla tänään klo 07.30 toimistolla - ei onnistunut! Mieheni ei missään tapauksessa voisi jäädä pois yhtään mistään.... joten minä ilmoitin vielä illalla työnantajalle esteeni, siirsin nyt aamulla palaverini myöhempään jne.
Illalla ennen nukkumaanmenoa otin Rescue-tippoja ja sain nukuttua kunnolla.
Tänään pystyn taas toimimaan. On päiviä, jolloin on sellainen tunne, että kaikki kaatuu päälle.
Pieni asia nousee päässä älyttömän isoksi ongelmaksi. Eilen oli sellainen tunne ja tänään, kuten edellä mainitsin, jaksan taas. Ja tänne blogiin purkaminen auttaa myös.
Vaikka tekeekin kipeää huomata, ettei aina olekaan niin täydellinen ja on tilanteita, joissa huomaa olevansa heikko - on ihanan vapauttavaa myöntää se itselleen ja kun itse huomaa mistä kenkä puristaa (mitä tarvitsen juuri nyt), alkaa olo helpottua.
Susi ja kirahvi sisälläni tanssivat taas.