Mihin aika katoaa? Mietteitä syntymäpäivän kunniaksi….

Olen viime viikkoina, päivinä ollut huomaavinani, että aika kulkee nopeammin. Syksy on alkanut aikamoisella vauhdilla ja tuntuu, että aika ei tunnu riittävän kaikkeen siihen mitä haluaisi tehdä.
Olenko liian aktiivinen vai saamaton? Bloginkirjoittamisesta ei meinaa tulla mitään. Lähes päivittäin muistutan itseäni asioista mitkä haluaisin kirjoittaa muistiin blogiin ja sitten illalla, kun minulla olisi vähän omaa aikaa olen aivan liian väsynyt istumaan vielä kerran koneelle ja naputtelemaan tekstiä virtuaalimaailmaan.
Arki – aikuisten työelämä, lasten koulu, huushollin pyörittäminen – täyttävät päivät. Minulla ohessa maanantaisin harrastus, sihteerin virka yhdistyksessä. Jossain välissä tavataan ystäviä – yhä harvemmin.
Repussa kannan kirjoja, jotta lukisin edes työmatkalla. Usein kuitenkin katson vain ikkunasta ulos. Pieni hengähdystauko kaikesta tekee hyvää. Jos illalla ennen nukahtamista luen pari riviä – enempään en tällä hetkellä pysty. Lasten koulunkäynti ja heidän tukeminen vie armottomasti aikaa. Paljon läksyjä, paljon kokeita – syksyn kuumin vaihe käynnissä. En niinkään välitä numeroista ja todistuksista. Kunhan mielenkiinto säilyy ja lapsi ymmärtää mistä on kysymys.
Miehelle nousi lauantaina yhtäkkiä korkea kuume. Eilen maantaina käynti lääkärissä. Diagnoosina influenssa – joko tavallinen tai sitten sika. Tässä vaiheessa nielukoe ei auta enää, sanoi lääkäri ja antoi ohjeet kotikaranteenia varten. Potilaalla oma huone ja hygieniasta pidettävä huolta. Ei ulos seitsemään päivään. Eli nyt sitten pyörittelen kaikkea yksin :-)
Lauantaina meillä on kahteen eri teatterinäytokseen liput. Tarkoitus oli, että toinen meistä aikuisista menee kuopuksen kanssa ja toinen esikoisen ja tämän tyttöystävän kanssa… Kyllä minä tämän kai jotenkin sumplin.
Työkaverit onnittelivat tänään syntymäpäivän johdosta. Onnitteluita tuli tyyliin, olet ikinuori ja vasta 29, eikö niin. Vastasin kaikille, että voit onnitella ihan vapaasti 42-vuotiasta. Ei tätä tosiasiaa voi muuttaa kuitenkaan. Ja ihan oikeasti? Kuka haluaa olla ikuisesti nuori?

Syksyn kauneutta

Kävin tänään pitkästä aikaa pitkällä kävelylenkillä. Olin kahdestaan kuopuksen kanssa. Pienestä lähtien olen tehnyt hänen kanssa pitkiä kävelylenkkejä. Me kutsumme lenkkejämme aarteenetsinnäksi. Aina löydämme jotain mielenkiintoista. Niin myös tänään. Paljon kauniita maisemia. Reippailessa tuuletin päätäni. Olen tyytymätön moneen juttuun ja pääkopan tyhjennys ulkoillen ja täyttäminen raikkaalla ilmalla teki hyvää.

Kiitos

Puhuin siskon kanssa puhelimessa. Hän ymmärsi heti. Oli ihanaa puhua ja vaihtaa kuulumisia. Tunsin yhteyden. Tytär sai harjoittelupaikan, taas yksi huoli vähemmän. Helpottaa. Ja nyt lähden saunaan.

Sekalaisia mietteitä

Viime päivät ovat olleet täynnä. Mutta täynnä mitä? Niin, eivät päivät ole täynnä vaan minun pää on taasen täynnä. Kannan jotain ihmeen Weltschmerziä tällä hetkellä mukanani ja ajatukset pyörivät päässä, miten pelastaa tämä maapallo. Hohhoijaa. Eihän tällaisesta hyvää seuraa. Törmään netissä, lehdissä asenteisiin, mitkä saavat minut vähintäänkin ahdistuneeksi. Olen jo ennenkin puhunut mainitsemastani laatikko- ja leimaamisajattelusta. En välty siltä itsekään, mutta osaan onneksi itse auttaa itseäni. Osaan itseni kohdalla katsoa tämän ajattelun taakse. Ihmisten laittaminen eri laatikoihin tai leimaaminen joksikin on traaginen osoitus siitä, kuinka kaukana olemme elämänmyönteisestä ajattelusta. Käyttäydymme elämää vastaan haukkumalla, syyttämällä toisiamme. Teemme analyysia, diagnoosia ja tunnemme olomme vieläkin pahemmaksi. Etsimme ratkaisuja. Päätämme ratkaisuista. Mutta kysymys kuuluu, mitä etsimme ja miksi? Maailmanlaajuisen talouskriisin kourissa tuntuu vastaus yleensä olevan: lisää rahaa. Kaikkeen tarvitaan rahaa… Laittaa kyllä todella mietteliääksi. Et ole mitään, ellet omista ja kuluta. Hyvinvointimmekin tuntuu olevan pelkästään rahasta kiinni. Opiskelemme, jotta saamme hyvän ammatin ja siten paljon rahaa. Luonnonresurssit tuntuvat olevan vain meitä ihmisiä varten, jotta voimme kuluttaa entistä enemmän? Mitä tarvitsemme oikeasti? Parannuskeinoa ei tunnu olevan – ihmiskunnan kipu omasta olotilasta on liian suuri. Tunnen sisälläni valtavaa kipua ja ahdinkoa, kun kirjoitan näitä ajatuksia ylös. Eräs ääni sisälläni sanoo, että älä välitä, pidä huolta itsestäsi. Tämä ääni tahtoo suojella minua juuri tältä kivulta – jos kuuntelisin vain tätä ääntä muuttuisin apaattiseksi (kreikan sana apatheia tarkoittaa olla kärsimättä). Ja sitten on tämä ääni, joka kirjoittaa esim. tänne blogiin. Tämä ääni sanoo, että ota kipu vakavasti ja tarkista mitä tarvitset. Haluan luottaa ja olla optimistinen. Haluan tukea ja muuttaa. Haluan tuntea koko maailman syleilyn....

Kuuluisa amerikkalainen eko-aktivisti ja Berkeleyn yliopiston professori Joanna Macy sanoo seuraavasti:

Olemme eläviä olentoa elävässä ruumiissa – maapallossa, täysin vastavuoroisesti ja syvästi yhteydessä kaikkien muiden elämän muotojen kanssa. Tämän tosiasian selväksi tekeminen itsellemme voi auttaa.
Tästä näkökulmasta sanoma on seuraavanlainen: ole yksi kipusi kanssa, ymmärrä kipua ja katso sen ytimeen. Aukaise itsesi voimalle, yhteydelle ja yhteisölle, mikä tästä kivusta nousee esiin. Tuntea surua maailman olotilasta on OK, sillä sydämesi ei voi murtua. Ja jos sydämesi murtuu siitä huolimatta, on viesti sinulle: „Sydän mikä murtuu, pystyy vastaanottamaan koko maailmankaikkeuden“. Tämä kipu sanoo sinulle, ettet ole yksin. Jokaisella meistä on oikeus nousta pystyyn maapallon autoriteetin kanssa ja vastustaa tätä kehitystä. Vain hän, joka tuntee itsensä eristäytyneeksi, on heikko. Elämän verkossa olemme pidemmällä tähtäimella pistämättömiä. Tämä meidän täytyy ymmärtää.

Perhosia vatsassa

Minua pyydettiin radio-ohjelmaan kahden muun ystävän kanssa kertomaan myötätuntoisesta kanssakäymisestä eli teemasta NonViolent Communication. Suostuin ja nyt olen ihan valmista kamaa ;-)
Perhosia vatsassa. Jännittää. Odotan mielenkiinnolla. Huh. Lauantaina puolen päivän aikaan. Yes I Can.

Elämän tarkoitus

Our goal is not to live happily ever after.

It is to cry all our tears and laugh all our laughter.

To celebrate the things that meet our needs and

to mourn the things that don't meet our needs.

And to do this celebration and mourning without a blame.

- Marshall Rosenberg -