Kun asioita tarpeeksi pyörittelee omassa päässä ja kun ajankohdan ollessa valmis puhuu asioista muiden kanssa, alkavat palat loksahtelemaan paikoilleen. Pikkuhiljaa alkaa aurinko paistamaan risukasaankin.
Olen ollut armottoman väsynyt ja ahdistunutkin tilaanteestani työpaikalla. Olen tietoisesti hillinnyt itseäni tekemästä liian nopeita ratkaisuja. Tiistaina minulla oli mahdollisuus kertoa treenajakoulutuksen peergroup-tapaamisessa tilanteestani. Ei neuvoja, ei sympatiaa - vain neljä muuta naista, jotka olivat valmiita kuuntelemaan, olemalla joko sanallisesti tai vain olemassaolollaan empaattisia ja läsnä. On ihanan vapauttavaa, kun voi kertoa pelkäämättä. Pelkäämättä sitä, että syyllistetään ratkaisuista. Tai pelkäämättä, että alkaa syyttämään itseään. Kun tietää, että kun kerron tässä porukassa ne pystyvät kantamaan tilanteen. Ja samoin on ihanan vapauttavaa, kun pystyy toisten kertoessa omia juttujaan kantamaan/kestämään tuskan ja ilon, olemalla läsnä. Niin ja nyt juhlin ihan itsekseni, että palat taas loksahtavat paikoilleen - tai että antavat osviittaa siihen suuntaan, että loksahtavat ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti