lauantai 5. helmikuuta 2011

Life is ...

what happens while making other plans. JÄLLEEN KERRAN. Olin suunnitellut tästä keväästä rauhallisen, mutta toisin käy. On kyse työpaikastani. Olemme kahdeksan hengen tiimi isossa firmassa ja hommia riittää. Fuusion jälkeen vauhti on vain kiihtynyt ja fiilis koko lafkassa on kafkamainen. Fuusion myötä työntekijöiden määrä viisinkertaistui. Nyt meitä on 10 000. Ja pienemmän ja isomman firman eri kulttuurit! Nyt tietenkin isomman firman kulttuurista on tulossa valtakulttuuri ja jahkailen tilanteen kanssa. Se kultturi, mikä aikoinaan viehättikin on jäämässä jalkoihin. Jäädäkö vai lähteä?
Mutta pomo ja yksi kolleega ehtivät ensin. He lopettavat jo helmikuun lopulla. Kahdeksan hengen sijaan meitä on sitten 6. Sama työ pienemmällä porukalla. Shokki istuu syvällä. Tekninen puoli on hoidettavissa, mutta miten voimme paikata 18 vuoden kokemuksen? Mutta ymmärrän, mietinhän itsekin, että lähdenkö. Nyt sitten mietin, että voinko minä lähteä. Töissä on tarjolla erikoismaksuja,  mikäli ottaa lopputilin maaliskuun viimeiseen mennessä (niin kutsuttuja handshake-tarjouksia). Ihmettelen, että niitä tarjotaan kaikille. Kuka ne duunit sitten tekee, kun  hommien oppimiseen, prosessien suhtkoht ymmärtämiseen menee 6-12 kuukautta riippuen jokaisen oppimistaidoista ja samalla tulee uusia järjestelmiä koko aika kehiin?
Jotenkin on ihan kummallinen olo? Mitä merkitystä, arvoa tällä työllä on, jos kaikki voivat vain lähteä? Miksei ketään johtoryhmään kuuluvaa kiinnosta, miten palvelun ja huollon käy? Tämä on ehkä se, mikä minua eniten rassaa... Minulle tietty lojaalisuus on tärkeä arvo, mutta jossakin menee myös raja - jokaisen henkilökohtainen raja.
Miehellä periaatteessa samanlainen tilanne. Fuusion myötä hänenkin työmääränsä on kasvanut ja samaan aikaan vihjaillaan, tarjotaan golden handshake'a (siis paljon parempaa kuin yllä mainitut tavalliset). Ei mene minulla jakoon. Ihmettelen ylimmän johdon touhua. Ja kuitenkin olemme markkinoiden ykkönen. Tai siis onhan tämä ihan selvä asia. Menoja pitää vähentää ja henkilöstö on kallein kohta, joten tässä säästetään (maksakoon mitä vain ;-)).

Eli tämä duunijuttu pyörii päässä. Otan kuitenkin itselleni aikaa ja yritän selvittää, mitä ajatukseni yrittävät minulle sanoa. Mikä oikeasti on minulle tärkeätä.

On lauantai-aamu. Olen ollut kello puoli kuudesta hereillä. Ulkona tuuli paiskaa ikkunaan. Lapset lensivät eilen illalla hiihtolomaviikoksi Suomeen. Olivat hyvällä tuulella - ihanaa.

Ja kuten aina - kyllä tämä tästä.

1 kommentti:

Kultainen Karhu kirjoitti...

Tuo työasia on todella kurja ja uskon, että voimia vievää.
Niin paradoksaalista se on, että "vanhoista" hyvistä, kokeneista työntekijöistä halutaan päästä eroon kovalla hinnalla. Todennäköisesti sitten samaan hengenvetoon neuvotellaan toisaalla toimintojen siirtämisetsä esim. Intiaan tai palkataan uusia, nuoria eri ehdoilla, määräaikaisiksi tms.


Nämä asiat ovat pyörineet tämänkin karhun päässä, eikä oikein jakeluun mene.

Toivottavastu olet jaksanut lähteä tuiskuttamaan tukkaasi tuuleen. Yleensä se auttaa.