Eilen sain vielä tuntea perjantain tunnemyrskyn jälkimaininkeja - tulen niitä tuntemaan luultavasti vielä pitkään. Tunnen itseni. Siskoni soitti Suomesta ja oli ihanaa kun sai puhua ulkopuolisen kanssa. Hän on hyvä kuuntelija - helpotti oloa.
Tänään täällä Wienissä oli vuodenaikaan nähden aikainen kevätpäivä (tosin kun miettii ilmaston lämpenemistä ei lämmin päivä yhtään ihmetytä). Kuitenkin sain siirrettyä ilmastoon liittyvän angstin mielen sopukoihin ja nautin kävelystä uuden Tonavan rannalla. Oli ihanaa istahtaa penkille ja antaa kevätauringon paistaa kasvoille. Juttelutuoki siipan kanssa, lapset juoksevat jossain - rentouttavaa. Tonavan joen kivet ovat sileitä, pyöreitä littanoita - juuri sellaisia sopivia voileipien heittoon:
Nyt aikaisin illalla sain keittiöni verhot valmiiksi. Olen vuosikausia ollut hieman verhoja vastaan, mutta viime kesästä lähtien on verhoista tullut melkein pakkomielle. Tai paremminkin Marimekon kankaista. Se on minulle SE suomalainen juttu täällä. Minusta on kiva erottua muista verhoillani (kun luen omaa tekstiäni, niin ensimmäinen ajatus on että aika sairasta...). Mutta näin se vain on. Nyt kaikissa ikkunoissa on verhot Marimekon kankaista.
Keveyttä keittiöön, pelkkien sälekaihtimien sijasta:
Tai lukuhetki koivujen keskellä:
Kun eräät ystävämme ensimmäisen kerran näkivät nuo Kaiku-verhot, oli heidän ensimmäinen ajatuksensa, että olen ostanut kankaan Ikeasta. Melkein loukkaannuin... ja pidin esitelmän Marimekosta :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti