Taas elävien kirjoissa

Kärsin viime viikon lopulla ankarasta migreenistä kaksi päivää. Perjantain ja lauantain. Aspiriinin avulla kävin töissä, esikoisen kanssa lääkärissä, kaupassa, tein kotihommat – kunnes vapaaehtoisesti kömmin sänkyyn. Viileään, pimennettyyn huoneeseen. Nukuin, nukuin ja nukuin. Eilen aamulla heräsin ilman jyskettä vasemmassa ohimossa. Lähdin ulos raikkaaseen ilmaan. Virkistävät -8 astetta saivat minut hereille ja veren kiertämään.

Viimeinen viikko ennen lasten hiihtolomaa. Pieni hengähdystauko kaikille tiedossa. Lapset lähtevät Suomeen isovanhempien luokse ja tekee hengähdystauko minulle ja siipallekin hyvää.

Esikoinen aloitti tänään työharjoittelun kustantamossa toisella puolella kaupunkia. Häntä jännitti aika paljon, samoin minua. Eilen vielä harjoiteltiin liikkumista yleisillä kulkuneuvoilla – kun hän nyt onkin liikkeella yksin muualla Wienissä kuin mihin tähän mennessä on tottunut. Taas yksi askel eteenpäin itsenäistymisessä, äidin sydäntä riipaisee. Olen onnellinen ja ylpeä ja kuitenkin kannan jossain sydämen perällä huolta myös…. Iso huokaus. Aina en voi olla huolehtimassa, minun on annettava hänen kerätä myös omia kokemuksia. Huomaan, että suojelemisen tarpeeni on lähes ääretön. Ja toisaalta, patistan ottamaan „isompia“ askeleita. Voi tätä äitiyden paradoksia ;-)

Ei mitään ihmeempää

Arki ähti taas rullaamaan ja sen mukana tulee kaikenlaista pientä kommervinkkiä. Ei enempää kuitenkaan niistä ;-)
Minulle lasku arkeen ei tullut kovana, kun kerran jo olin välipäivät töitä. Koulussa alkaa tämän lukuvuoden loppurutistus ennen hiihtolomia. Hiihtoloman lapset viettävät "perinteisesti" isovanhempien luona Suomessa. Minä ja siippa tehdään töitä.
Talvi ja lumi saapui Wieniin ja sen mukana tietty rauhallisuus joulun hässäkän jälkeen.
Olen ottanut viikonlopun rennosti, lukenut ja lököillyt. Ulkona kävin tekemässä pitkän kävelylenkin ja se teki hyvää. Kamerakin oli matkassa mukana.