Minulla on edelleenkin kiire ja tuntuu, ettei aika riitä mihinkään. Edes kunnolla lepäämiseen. Marraskuun pimeät illat ja aamut houkuttelevat pitämään lepotaukoja ja jatkamaan unia. Kuitenkin kun priorisoin, niin levolle on tällä hetkellä todella vähän aikaa. Minulta ei tunnu löytyvän aikaa edes kirjoittamiseen blogiin, saatikka valokuvaukseen. Kumpaakin kaipaan todella. Nytkin "nipistän" aikaa muilta hommilta, jotta saan kirjoitettua. Mitä minulle kuuluu? Siis minulle, ihan minulle Paula-itselleni kuuluu hyvää. Nautin elämänvaiheestani, nautin ystäväpiiristäni, nautin kirjoista joita luen, kestän jopa duuniakin aika hyvin ;-)
Sitten, jos ajattelen itseäni suhteessa esim. ihan tähän omaan ydinperheeseeni, niin mieliala hieman lässähtää. Suoraan sanottuna kuopuksen kanssa on tällä hetkellä rankkaa... ja tarvitsen kaikki taitoni ja voimani, jotta pysyn luottavaisena ja jotta jaksan eteenpäin, jotta jaksan kannustaa häntä. Hänellä on osittain massiivisia ongelmia koulussa - eri lukuaineiden kanssa ja sitten varsinkin opettajien kanssa. Hän itse (11v) on sitä mieltä, että tuhlaa vain aikaansa koulussa. Tätä tilannetta nyt pähkäilen, haluanko neuvoja? Joo, sellaisia, missä kaikki osapuolet voittavat. Ettei ketään alisteta. Ettei ketään pakoteta. Että niitä, jotka eivät ole kympin lapsia tuetaan. Haluan kuulla rohkaisevia sanoja siitä, että tässä yhteiskunnassa myös vähän erilaiset pärjäävät. Että kaikilla on mahdollisuus. Kaikki tällaiset neuvot ovat hyvään tarpeeseen. Että näin.
Ja sitten mietin, että kaikella on tarkoituksensa. Tai Beatlesia lainatakseni: let it be. Paula, anna olla, et voi kontrolloida kaikkea. Rentoudu. Irrottaudu emon roolista ja anna vastuu kuopukselle....
Huokaus ja taas pähkäilen. Ehkä viisaus löytyy kummastakin näkökannasta....
Okey, lopetan tällä kertaa. Muut hommat odottavat. Palailen.
1 kommentti:
Hienoa, että pystyt, jaksat erottaman nämä kaksi "eri minääsi". Tuo toinen; voimia selkeästi vieväsi roolisi on varmaankin raskas sinulle siksi, että siinä on paljon asioita joihin et voi itse vaikuttaa, asioita joista haluat pitää huolta, asioita joihin haluaisit vaikuttaa. Ja sitten kun ei pysty, tuntuu että ne vievät kaikki voimat.
Olen omien lapsien kanssa joutunut niin voimia vieviin tilanteisiin, että olen luulut ettei täältä pohjasta enää ikinä nousta. Jostain ihmeesta sitä jaksaa kaiken ihmeellisyyksien läpi. On ihan oikein, että et anna kaikessa koululle periksi. Olen nähnyt, ja kuullut niin paljon tarinoita henkiöistä, jotka eivät koulussa jaksaneet, heitä ei hyväksytty tai yksinkertaisesti koulusysteemi ei vaan sopint heille, ja silti (vai sen takia ;-) ??) heillä on valtavia vahvuuksia, joita ns kesivertotyypeillä ei ole. He ovat löytäneet oman tiensä. Ja vanhemmillekin on "lopussa" kiitos seissyt.
Välillä on toisaalta hyvä antaa olla - let it be, meiillä aikuisilla kun tuntuu olla tapana murehtia kaikesta, ehkä vähän liikaakin.
Tsemppiä.
Lähetä kommentti