On aikainen aamu, olen ollut jo muutaman tunnin hereillä. Ensin vielä kiereskelin sängyssä ja yritin saada unen päästä kiinni, mutta en saanut ajatuksia vaikenemaan joten nousin ylös. Muu perhe nukkuu vielä. Kissa kiehnää ja vaatii huomiota. Iso huokaus. Miksi unohdin? Olen ollut niin keskittynyt itseeni viime kuukausina, viikkoina. Tiedänhän minä vastauksen. Homma hoituu. En mene tänään työpaikan Workshopiin, menen virastoon ja hoidan asian. Workshop olisi tärkeä, mutta verenpaineeni nousee pelkästään sitä ajatellessa. Eli ehkä sitten onkin parempi näin. Life is what happens.
Ulkona tulee lunta. On taas talvi. Tässä ehti olla kevättä ilmassa välillä. Mutta näin on hyvä. Onhan vasta tammikuu. Kevät voi odottaa vielä vähän aikaa.
Ihmettelen uudelleen omaa unohtamistani. Miksi en laita kalenteriin merkintää tällaisista asioista? Unohtelen muutenkin vähän väliä kaikenlaisia tapaamisia, merkkipäiviä. Sumplin sitten viime tipassa muiden kanssa . jotenkin asiat kuitenkin kolahtavat paikalleen. Haluaisin olla luotettava, haluaisin, että minuun voi luottaa. Olen kyllä luotettava, mutta en tarpeeksi - kuten huomaan. Tuotan itse itselleni liikaa stressiä. Joko huolehtimalla liikaa, tai sitten unohtamalla asioita. Kiva paradoksi.
Mies nousi juuri ylös. Taksi tulee hakemaan häntä tunnin kuluttua. Viikon työmatka edessä. Kahvikuppini on tyhjä, joisinko vielä toisen kupin? Taidanpa tehdä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti