Levon paikka

Viime kirjoituksesta on kulunut kolme viikkoa. Kuinka aika rientääkään. Kolme viikkoa sitten olin vielä onnellinen, että koulut alkaa. Jos nyt kysyttäisiin, vastaisin ehkä toisin. On tämä vain niin käsittämätöntä. Osa kuopuksen uusista koulukamoista on jo hävinnyt. Kuten myös uusi huppari. Harmittaa. En tiedä miten hän voisi oppia pitämään paremmin huolta tavaroistaan. Kuopus kompastui koulun rappusissa - pikkusormessa lasta kolmeksi viikoksi. Kuopus joutui kahakkaan koulussa (kuten viime syksynä) ja siitä piti kirjoittaa raportti.... aina tapahtuu jotain. Juuri silloin, kun äiti tarvitsisi hieman rauhaa. Mutta tiedänhän minä ettei se näin mene.
Miksi tarvitsen rauhaa? Se iso tapahtuma jonka järjestelykomiteassa olin, oli viime viikonloppuna. Olin yksin paikalla järjestelytoimikunnasta ja käytännössä vaikka olin myös osallistujana, olin järjestäjänä paikalla. Kaikki meni hyvin, sain hyvää palautetta ja tutustuin uusiin ihmisiin. Mutta olin aivan poikki. Poikki muutaman päivän vielä tapaamisen jälkeenkin.
Poskihammas lohkesi pari viikkoa sitten, maanantain sain ensimmäisen kruununi. Tein hammaslääkäriapulaisen onnelliseksi kun kehuin, että vihdoinkin minullakin on kaunis hammas suussa.
Kuopus seisoo huoneen ovella ja sanoo: "Äiti, minun pitää tehdä fysiikan tunnille esitelmä. Aihe fysiikka ja lelut. Voitko auttaa?" Voinhan minä. Pari päivää myöhemmin: Äiti, oletko tehnyt sen esitelmän ja julisteen valmiiksi?" HÄH. Pieni väärinkäsitys. No se saatiin selvitettyä: Sinä teet ja pidät esitelmän, äiti auttaa, äiti ei tee.
Töissä on stressiä. Minulla on hieman huono omatunto, koska olen jälleen vapaalla. Treenajakoulutuksen kolmas osio alkaa huomenna. En jaksa riemastua. Tarvitsen lepoa. Syvä huokaus.

Life is what happens while making plans

Koulu alkoi taas tänään. Muistan, että kesäkuussa tuskailin koulun kanssa ja odotin lasten lomia. Nyt muutama kuukausi myöhemmin olen taas onnellinen, että koulu alkoi tänään ja syksyn rutiinit lähtevät (kai) rullaamaan. Kesä oli pitkä. Sain levättyäkin hieman, ladattua akkuja.

Viime viikolla oli treenajakoulutuksen toinen osa (2/5). Opin paljon uutta, opin paljon myös itsestäni - jälleen kerran. Eräässä ryhmäprosessissa olin ainut, joka sanoi ei. En antanut muiden painostaa itseäni. Halusin tietää, mitä EI:n takana on. Siihen tarvitaan aikaa ja sanoinkin sen. Muut seitsemän antoivat minulle aikaa. Pikkuhiljaa selviää mikä on minulle tärkeää.

Perheellisen arki aina taas jaksaa yllättää: Eilen selvisi, että kadonneeksi luulleet kuopuksen avaimet löytyivät esikoisen laukun sivutaskusta. Avaimia ehdittiin etsiä jo lähemmäs kaksi viikkoa. Ja minä tuskailin eri kuvitelmien kanssa, mitä avaimille on saattanut tapahtua ja pähkäilin, että pitääkö taas vaihtaa lukot. Olin niin helpottunut avaimien "löytymisestä", etten edes jaksanut vetää herneitä nenään teinin lapidaarisesta huomautuksesta: "by the way, ne avaimet oli mun laukussa...".
Muutenkin esikoisen kanssa on tällä hetkellä vaikeaa. Meillä on vain harvoin harmoonisia hetkiä. Ollaan melkein koko aika vastakkain. Yritän ymmärtää ja jaksaa, mutta välillä haluan vain poistua tilanteesta. En jaksa kuunnella provosoivia huomatuksia. Olen väsynyt niihin! Ja vaikka sisimmässäni tiedän, että tämäkin vaihe menee ohi, kuitenkin mietin, että onko tässä enää järkeä ja missä menee raja. Äiti tarvitsee paljon empatiaa - selfempathy. Ja sitten mietin, että olinko minäkin tällainen "monster" teininä. Ihan varmasti.

Ai niin, olen huomannut, kuinka välillä minun kuvitelmat, suunnitelmat ovat minulle niin tärkeitä, etten huomaa kuinka elämä samaan aikaan tapahtuu. Pidän kiinni sisäisten kuvien hameenhelmasta. Olen olevinani tiukka periaatteissani. Samaan aikaan "in real life" koko tilanne on muuttunut. Ja huomaan, että on aika sanoa hyvästit sisäisille kuville, kuvitelmille... ja nauttia siitä mitä on nyt. Life is what happens while making plans (John Lennon).

Juhlatunnelmaa Wienin Praterista viime lauantailta.