Viime viikolla oli treenajakoulutuksen toinen osa (2/5). Opin paljon uutta, opin paljon myös itsestäni - jälleen kerran. Eräässä ryhmäprosessissa olin ainut, joka sanoi ei. En antanut muiden painostaa itseäni. Halusin tietää, mitä EI:n takana on. Siihen tarvitaan aikaa ja sanoinkin sen. Muut seitsemän antoivat minulle aikaa. Pikkuhiljaa selviää mikä on minulle tärkeää.
Perheellisen arki aina taas jaksaa yllättää: Eilen selvisi, että kadonneeksi luulleet kuopuksen avaimet löytyivät esikoisen laukun sivutaskusta. Avaimia ehdittiin etsiä jo lähemmäs kaksi viikkoa. Ja minä tuskailin eri kuvitelmien kanssa, mitä avaimille on saattanut tapahtua ja pähkäilin, että pitääkö taas vaihtaa lukot. Olin niin helpottunut avaimien "löytymisestä", etten edes jaksanut vetää herneitä nenään teinin lapidaarisesta huomautuksesta: "by the way, ne avaimet oli mun laukussa...".
Muutenkin esikoisen kanssa on tällä hetkellä vaikeaa. Meillä on vain harvoin harmoonisia hetkiä. Ollaan melkein koko aika vastakkain. Yritän ymmärtää ja jaksaa, mutta välillä haluan vain poistua tilanteesta. En jaksa kuunnella provosoivia huomatuksia. Olen väsynyt niihin! Ja vaikka sisimmässäni tiedän, että tämäkin vaihe menee ohi, kuitenkin mietin, että onko tässä enää järkeä ja missä menee raja. Äiti tarvitsee paljon empatiaa - selfempathy. Ja sitten mietin, että olinko minäkin tällainen "monster" teininä. Ihan varmasti.
Ai niin, olen huomannut, kuinka välillä minun kuvitelmat, suunnitelmat ovat minulle niin tärkeitä, etten huomaa kuinka elämä samaan aikaan tapahtuu. Pidän kiinni sisäisten kuvien hameenhelmasta. Olen olevinani tiukka periaatteissani. Samaan aikaan "in real life" koko tilanne on muuttunut. Ja huomaan, että on aika sanoa hyvästit sisäisille kuville, kuvitelmille... ja nauttia siitä mitä on nyt. Life is what happens while making plans (John Lennon).
Juhlatunnelmaa Wienin Praterista viime lauantailta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti