Syksyn kauneutta

Kävin tänään pitkästä aikaa pitkällä kävelylenkillä. Olin kahdestaan kuopuksen kanssa. Pienestä lähtien olen tehnyt hänen kanssa pitkiä kävelylenkkejä. Me kutsumme lenkkejämme aarteenetsinnäksi. Aina löydämme jotain mielenkiintoista. Niin myös tänään. Paljon kauniita maisemia. Reippailessa tuuletin päätäni. Olen tyytymätön moneen juttuun ja pääkopan tyhjennys ulkoillen ja täyttäminen raikkaalla ilmalla teki hyvää.

Kiitos

Puhuin siskon kanssa puhelimessa. Hän ymmärsi heti. Oli ihanaa puhua ja vaihtaa kuulumisia. Tunsin yhteyden. Tytär sai harjoittelupaikan, taas yksi huoli vähemmän. Helpottaa. Ja nyt lähden saunaan.

Sekalaisia mietteitä

Viime päivät ovat olleet täynnä. Mutta täynnä mitä? Niin, eivät päivät ole täynnä vaan minun pää on taasen täynnä. Kannan jotain ihmeen Weltschmerziä tällä hetkellä mukanani ja ajatukset pyörivät päässä, miten pelastaa tämä maapallo. Hohhoijaa. Eihän tällaisesta hyvää seuraa. Törmään netissä, lehdissä asenteisiin, mitkä saavat minut vähintäänkin ahdistuneeksi. Olen jo ennenkin puhunut mainitsemastani laatikko- ja leimaamisajattelusta. En välty siltä itsekään, mutta osaan onneksi itse auttaa itseäni. Osaan itseni kohdalla katsoa tämän ajattelun taakse. Ihmisten laittaminen eri laatikoihin tai leimaaminen joksikin on traaginen osoitus siitä, kuinka kaukana olemme elämänmyönteisestä ajattelusta. Käyttäydymme elämää vastaan haukkumalla, syyttämällä toisiamme. Teemme analyysia, diagnoosia ja tunnemme olomme vieläkin pahemmaksi. Etsimme ratkaisuja. Päätämme ratkaisuista. Mutta kysymys kuuluu, mitä etsimme ja miksi? Maailmanlaajuisen talouskriisin kourissa tuntuu vastaus yleensä olevan: lisää rahaa. Kaikkeen tarvitaan rahaa… Laittaa kyllä todella mietteliääksi. Et ole mitään, ellet omista ja kuluta. Hyvinvointimmekin tuntuu olevan pelkästään rahasta kiinni. Opiskelemme, jotta saamme hyvän ammatin ja siten paljon rahaa. Luonnonresurssit tuntuvat olevan vain meitä ihmisiä varten, jotta voimme kuluttaa entistä enemmän? Mitä tarvitsemme oikeasti? Parannuskeinoa ei tunnu olevan – ihmiskunnan kipu omasta olotilasta on liian suuri. Tunnen sisälläni valtavaa kipua ja ahdinkoa, kun kirjoitan näitä ajatuksia ylös. Eräs ääni sisälläni sanoo, että älä välitä, pidä huolta itsestäsi. Tämä ääni tahtoo suojella minua juuri tältä kivulta – jos kuuntelisin vain tätä ääntä muuttuisin apaattiseksi (kreikan sana apatheia tarkoittaa olla kärsimättä). Ja sitten on tämä ääni, joka kirjoittaa esim. tänne blogiin. Tämä ääni sanoo, että ota kipu vakavasti ja tarkista mitä tarvitset. Haluan luottaa ja olla optimistinen. Haluan tukea ja muuttaa. Haluan tuntea koko maailman syleilyn....

Kuuluisa amerikkalainen eko-aktivisti ja Berkeleyn yliopiston professori Joanna Macy sanoo seuraavasti:

Olemme eläviä olentoa elävässä ruumiissa – maapallossa, täysin vastavuoroisesti ja syvästi yhteydessä kaikkien muiden elämän muotojen kanssa. Tämän tosiasian selväksi tekeminen itsellemme voi auttaa.
Tästä näkökulmasta sanoma on seuraavanlainen: ole yksi kipusi kanssa, ymmärrä kipua ja katso sen ytimeen. Aukaise itsesi voimalle, yhteydelle ja yhteisölle, mikä tästä kivusta nousee esiin. Tuntea surua maailman olotilasta on OK, sillä sydämesi ei voi murtua. Ja jos sydämesi murtuu siitä huolimatta, on viesti sinulle: „Sydän mikä murtuu, pystyy vastaanottamaan koko maailmankaikkeuden“. Tämä kipu sanoo sinulle, ettet ole yksin. Jokaisella meistä on oikeus nousta pystyyn maapallon autoriteetin kanssa ja vastustaa tätä kehitystä. Vain hän, joka tuntee itsensä eristäytyneeksi, on heikko. Elämän verkossa olemme pidemmällä tähtäimella pistämättömiä. Tämä meidän täytyy ymmärtää.

Perhosia vatsassa

Minua pyydettiin radio-ohjelmaan kahden muun ystävän kanssa kertomaan myötätuntoisesta kanssakäymisestä eli teemasta NonViolent Communication. Suostuin ja nyt olen ihan valmista kamaa ;-)
Perhosia vatsassa. Jännittää. Odotan mielenkiinnolla. Huh. Lauantaina puolen päivän aikaan. Yes I Can.

Elämän tarkoitus

Our goal is not to live happily ever after.

It is to cry all our tears and laugh all our laughter.

To celebrate the things that meet our needs and

to mourn the things that don't meet our needs.

And to do this celebration and mourning without a blame.

- Marshall Rosenberg -

Taas mennään lujaa tunteiden vuoristoradassa, kouluasiaa

En tiedä, mitä sanoa. Olen vain uupunut. Uupunut on hyvä sana. Teemakin on jo tuttu.

Kuopuksen kouluvuosi uudessa koulussa on lähtenyt hyvin erikoisella tavalla käyntiin. Opettajien kanssa sujuu hyvin, aineetkin ovat kiinnostavia ja kuitenkin on hieman häikkää. Yritän jättää analyysin ja liian selittämisen,miksi kaikenlaista tapahtuu vähän niinkuin takavasemmalle. Liika asioiden vatvominen ja ajatteleminen vaikeuttaa vain asioita eikä muuta tapahtunutta.
Viime viikolla kuopus oli sekaantunut tappeluun. Saapui kotiin silmä mustana. Riitapukareiden kanssa asia on selvitetty. Kotona puhuttiin pitkään tappelemisesta, tarpeista, huomioon ottamisesta, rajoista, vastuun kantamisesta.
Toissapäivänä koulusta soitettiin, että poika on törmännyt toisen lapsen kanssa yhteen ja viedään nyt ambulanssilla sairaalaan. Arvatkaapa miltä tuntui? Onneksi vain lievä aivotärähdys. Kysymys kuuluukin, oliko tarpeellista viedä lapsi pillit soittaen ambulanssilla sairaalaan. Eilen taas soitto koulusta, että poika on loukannut polvensa kaaduttuaan ihmisjoukossa välitunnilla. Sekä tiistaina että eilen lähdin kesken työpäivän hakemaan pojan kotiin. Tiistaina sairaalasta ja eilen koulusta. Kumpanakin päivänä poika oli illalla aivan pirteä oma itsensä. Eilen illalla hyppeli olohuoneessa – polvi näytti olevan kunnossa, pään takia piti toppuuttaa.
No näitähän tapahtuu, siellä missä on ihmisiä tapahtuu myös onnettomuuksia. Minä vain itsekseni mietin, että ylireagoidaanko koulussa vai olenko se minä, joka alireagoi? Eilenkin jutellessani koululääkärin kanssa aamupäivällä, kysyin suoraan, että mikä on hänen mielipiteensä? Voiko poika ottaa osaa oppitunteihin (paitsi tietenkin liikuntaan), jos polvea ei rasiteta? Hän antoi vastuun päätöksestä minulle. Tiistaina minun mielestäni, olisi riittänyt, että haemme pojan kotiin. Lepoa ja tilanteen seuraamista. Mikäli hän olisi saanut päänsärkyä ja alkanut voimaan pahoin, olisin heti lähtenyt lääkäriin. Mutta hänellä ei ollut päänsärkyä, eikä hän voinut pahoin… Kuitenkin oli viety varmuuden vuoksi abulanssilla sairaalaan. No kai se oli parempi näin päin.
Tai sitten myös viime viikolla. Eräs pojan kaveri oli vahingossa pakannut sekä oman että kuopuksen Saksan läksykirjan reppuunsa. Huomatessaan tapahtuneen oli kaveri vienyt kirjan kuopukselle Judo-treeneihin. No eihän kuopus muistanut ottaa kirjaa mukaan salilta. Seuraavana päivänä kirjaa ei löytynyt mistään. Autoin etsinnässä koulussa – ei mitään varmaa käytäntöä, kukaan ei tiennyt mistä etsiä, keneltä kysyä tai kun kysyin, että mihin löydetyt kirjat laitetaan? Oli vastaus, että ei meillä ole mitään käytäntöä, joku tekee näin ja toinen noin. Tsiisus. No kai lapset sitten oppivat näin pitämään huolta tavaroistaan. Vasta tällä viikolla luokanvalvoja oli saanut kirjan ja antoi sen pojalleni. Fiksuna äitinä kun olin laittanut nimitarran muovikelmun alle.
Muuten koulu on siis lähtenyt hyvin käyntiin, mitä nyt minua ja lompakkoa rasittaa, että listaa siitä, mitä pitää hankkia, jatketaan sillai niinkuin hiljakseen. En viitsisi rampata ostoskeskuksissa joka viikko erikseen vihkon, geokolmion, harpin tai jonkin muun tavaran takia. Eikö tätä tarvikelistaa voi antaa vanhemmille yhdellä kertaa?
Olen käynyt koululla viimeisen nejän viikon aikana useammin kuin yhteensä edellisenä kolmena vuotena. Ja olen uupunut. Haluaisin, että asiat rullaavat. Etsin taasen keveyden lähdettä.
Kuten alussa sanoin, en aio analysoida tätä tarkemmin tai kysellä missä/kenessä on vikaa? Ei siihen tyydyttävää vastausta löydy kuitenkaan. Kunhan nyt puran tätä vyyhtiä tänne.
Toivo elää, että arki lähtee rullaamaan!

The Change

One must be the change one wishes to see in the world.

- Mahatma Gandi -

2.10.2009 tulee kuluneeksi 140 vuotta Mahatma Gadhin syntymästä.

Vuonna 2007 YK julisti lokakuun toisen päivän kansainväliseksi väkivallattomuuden päiväksi.

Maailmankulkue rauhan ja väkivallattomuuden puolesta lähtee liikkeelle 2.10.2009 Uudesta Seelannista.