Taas mennään lujaa tunteiden vuoristoradassa, kouluasiaa

En tiedä, mitä sanoa. Olen vain uupunut. Uupunut on hyvä sana. Teemakin on jo tuttu.

Kuopuksen kouluvuosi uudessa koulussa on lähtenyt hyvin erikoisella tavalla käyntiin. Opettajien kanssa sujuu hyvin, aineetkin ovat kiinnostavia ja kuitenkin on hieman häikkää. Yritän jättää analyysin ja liian selittämisen,miksi kaikenlaista tapahtuu vähän niinkuin takavasemmalle. Liika asioiden vatvominen ja ajatteleminen vaikeuttaa vain asioita eikä muuta tapahtunutta.
Viime viikolla kuopus oli sekaantunut tappeluun. Saapui kotiin silmä mustana. Riitapukareiden kanssa asia on selvitetty. Kotona puhuttiin pitkään tappelemisesta, tarpeista, huomioon ottamisesta, rajoista, vastuun kantamisesta.
Toissapäivänä koulusta soitettiin, että poika on törmännyt toisen lapsen kanssa yhteen ja viedään nyt ambulanssilla sairaalaan. Arvatkaapa miltä tuntui? Onneksi vain lievä aivotärähdys. Kysymys kuuluukin, oliko tarpeellista viedä lapsi pillit soittaen ambulanssilla sairaalaan. Eilen taas soitto koulusta, että poika on loukannut polvensa kaaduttuaan ihmisjoukossa välitunnilla. Sekä tiistaina että eilen lähdin kesken työpäivän hakemaan pojan kotiin. Tiistaina sairaalasta ja eilen koulusta. Kumpanakin päivänä poika oli illalla aivan pirteä oma itsensä. Eilen illalla hyppeli olohuoneessa – polvi näytti olevan kunnossa, pään takia piti toppuuttaa.
No näitähän tapahtuu, siellä missä on ihmisiä tapahtuu myös onnettomuuksia. Minä vain itsekseni mietin, että ylireagoidaanko koulussa vai olenko se minä, joka alireagoi? Eilenkin jutellessani koululääkärin kanssa aamupäivällä, kysyin suoraan, että mikä on hänen mielipiteensä? Voiko poika ottaa osaa oppitunteihin (paitsi tietenkin liikuntaan), jos polvea ei rasiteta? Hän antoi vastuun päätöksestä minulle. Tiistaina minun mielestäni, olisi riittänyt, että haemme pojan kotiin. Lepoa ja tilanteen seuraamista. Mikäli hän olisi saanut päänsärkyä ja alkanut voimaan pahoin, olisin heti lähtenyt lääkäriin. Mutta hänellä ei ollut päänsärkyä, eikä hän voinut pahoin… Kuitenkin oli viety varmuuden vuoksi abulanssilla sairaalaan. No kai se oli parempi näin päin.
Tai sitten myös viime viikolla. Eräs pojan kaveri oli vahingossa pakannut sekä oman että kuopuksen Saksan läksykirjan reppuunsa. Huomatessaan tapahtuneen oli kaveri vienyt kirjan kuopukselle Judo-treeneihin. No eihän kuopus muistanut ottaa kirjaa mukaan salilta. Seuraavana päivänä kirjaa ei löytynyt mistään. Autoin etsinnässä koulussa – ei mitään varmaa käytäntöä, kukaan ei tiennyt mistä etsiä, keneltä kysyä tai kun kysyin, että mihin löydetyt kirjat laitetaan? Oli vastaus, että ei meillä ole mitään käytäntöä, joku tekee näin ja toinen noin. Tsiisus. No kai lapset sitten oppivat näin pitämään huolta tavaroistaan. Vasta tällä viikolla luokanvalvoja oli saanut kirjan ja antoi sen pojalleni. Fiksuna äitinä kun olin laittanut nimitarran muovikelmun alle.
Muuten koulu on siis lähtenyt hyvin käyntiin, mitä nyt minua ja lompakkoa rasittaa, että listaa siitä, mitä pitää hankkia, jatketaan sillai niinkuin hiljakseen. En viitsisi rampata ostoskeskuksissa joka viikko erikseen vihkon, geokolmion, harpin tai jonkin muun tavaran takia. Eikö tätä tarvikelistaa voi antaa vanhemmille yhdellä kertaa?
Olen käynyt koululla viimeisen nejän viikon aikana useammin kuin yhteensä edellisenä kolmena vuotena. Ja olen uupunut. Haluaisin, että asiat rullaavat. Etsin taasen keveyden lähdettä.
Kuten alussa sanoin, en aio analysoida tätä tarkemmin tai kysellä missä/kenessä on vikaa? Ei siihen tyydyttävää vastausta löydy kuitenkaan. Kunhan nyt puran tätä vyyhtiä tänne.
Toivo elää, että arki lähtee rullaamaan!