Viime päivät ovat olleet täynnä. Mutta täynnä mitä? Niin, eivät päivät ole täynnä vaan minun pää on taasen täynnä. Kannan jotain ihmeen Weltschmerziä tällä hetkellä mukanani ja ajatukset pyörivät päässä, miten pelastaa tämä maapallo. Hohhoijaa. Eihän tällaisesta hyvää seuraa. Törmään netissä, lehdissä asenteisiin, mitkä saavat minut vähintäänkin ahdistuneeksi. Olen jo ennenkin puhunut mainitsemastani laatikko- ja leimaamisajattelusta. En välty siltä itsekään, mutta osaan onneksi itse auttaa itseäni. Osaan itseni kohdalla katsoa tämän ajattelun taakse. Ihmisten laittaminen eri laatikoihin tai leimaaminen joksikin on traaginen osoitus siitä, kuinka kaukana olemme elämänmyönteisestä ajattelusta. Käyttäydymme elämää vastaan haukkumalla, syyttämällä toisiamme. Teemme analyysia, diagnoosia ja tunnemme olomme vieläkin pahemmaksi. Etsimme ratkaisuja. Päätämme ratkaisuista. Mutta kysymys kuuluu, mitä etsimme ja miksi? Maailmanlaajuisen talouskriisin kourissa tuntuu vastaus yleensä olevan: lisää rahaa. Kaikkeen tarvitaan rahaa… Laittaa kyllä todella mietteliääksi. Et ole mitään, ellet omista ja kuluta. Hyvinvointimmekin tuntuu olevan pelkästään rahasta kiinni. Opiskelemme, jotta saamme hyvän ammatin ja siten paljon rahaa. Luonnonresurssit tuntuvat olevan vain meitä ihmisiä varten, jotta voimme kuluttaa entistä enemmän? Mitä tarvitsemme oikeasti? Parannuskeinoa ei tunnu olevan – ihmiskunnan kipu omasta olotilasta on liian suuri. Tunnen sisälläni valtavaa kipua ja ahdinkoa, kun kirjoitan näitä ajatuksia ylös. Eräs ääni sisälläni sanoo, että älä välitä, pidä huolta itsestäsi. Tämä ääni tahtoo suojella minua juuri tältä kivulta – jos kuuntelisin vain tätä ääntä muuttuisin apaattiseksi (kreikan sana apatheia tarkoittaa olla kärsimättä). Ja sitten on tämä ääni, joka kirjoittaa esim. tänne blogiin. Tämä ääni sanoo, että ota kipu vakavasti ja tarkista mitä tarvitset. Haluan luottaa ja olla optimistinen. Haluan tukea ja muuttaa. Haluan tuntea koko maailman syleilyn....
Kuuluisa amerikkalainen eko-aktivisti ja Berkeleyn yliopiston professori Joanna Macy sanoo seuraavasti:
Olemme eläviä olentoa elävässä ruumiissa – maapallossa, täysin vastavuoroisesti ja syvästi yhteydessä kaikkien muiden elämän muotojen kanssa. Tämän tosiasian selväksi tekeminen itsellemme voi auttaa.
Tästä näkökulmasta sanoma on seuraavanlainen: ole yksi kipusi kanssa, ymmärrä kipua ja katso sen ytimeen. Aukaise itsesi voimalle, yhteydelle ja yhteisölle, mikä tästä kivusta nousee esiin. Tuntea surua maailman olotilasta on OK, sillä sydämesi ei voi murtua. Ja jos sydämesi murtuu siitä huolimatta, on viesti sinulle: „Sydän mikä murtuu, pystyy vastaanottamaan koko maailmankaikkeuden“. Tämä kipu sanoo sinulle, ettet ole yksin. Jokaisella meistä on oikeus nousta pystyyn maapallon autoriteetin kanssa ja vastustaa tätä kehitystä. Vain hän, joka tuntee itsensä eristäytyneeksi, on heikko. Elämän verkossa olemme pidemmällä tähtäimella pistämättömiä. Tämä meidän täytyy ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti