Viime päivinä Itävalta on taasen päässyt koko maailman uutisoimaksi. Amstettenin järkyttävä insestirikos on esillä julkaisuvälineissä ympäri maailmaa. Kun itse kuulin kyseisestä rikoksesta viime sunnuntaina menetin yöuneni. Kauhuelokuvaa in real time. Rikos yksityskohtineen on järkyttävä, kuvottava ja käsittämätön. Syytetyn kylmäverinen harkittu toiminta saa alkukantaisimmatkin tunteet liikkeelle. Siis nämä ovat minun tuntemuksiani. Ja miltä on mahtanut/mahtaa tuntua uhreista? Hyväksikäytetystä tyttärestä? Alistetusta vaimosta? Kellarin lapsista? Lapsista, jotka ovat luulleet olleensa isonvanhempien hoidettavana? Entä uhrin aikuisista sisaruksista? Tämän perheen "järjestys" on täysin sekaisin ja tarvitaan kauan ammattitaitoista terapiaa, että uhrit pystyvät elämään edes jonkin asteen "normaalia" elämää.
Aivan kuin rikos sinällään ei olisi tarpeeksi kuvottava ja järkyttävä, täytyy bulevardimeedian tuoda lisää sensaatioita etusivuille ja mässäillä arveluttavilla yksityskohdilla. Yksityiskohdilla kuten valokuvilla ja nimillä. Uhreista tehdään moninkertaisesti uhreja.
Ajankohtainen kysymys kuuluu, että miksi kukaan ei tehnyt mitään? Jälkeenpäin ollaan aina viisaampia. Pahaa ei tehnytkään joka kylästä löytyvä kylähullu - vaan se naapurin vanhempi herra, joka aina tervehti ystävällisesti. Eli siis aivan tavallinen kansalainen. Tämä tässä rikoksessa ehkä onkin kaikkein pelottavinta.
Silmämme aukaistiin. Kuinka arvokkaita ovatkaan seuraavat asiat:
itsemääräämisoikeus (myös oman seksuaalisuuden suhteen), vapaus, luottamus, huomioon ottaminen, arvostus, yhteisö, turvallisuus, kunnioitus, ymmärrys, läheisen tuki, rehellisyys, liikkuminen vapaasti (luonnossa), tasa-arvoinen parisuhde.
Täällä Itävallassa puhutaan tietenkin paljon nyt kansalaisrohkeudesta puuttua asioihin, yhteisvastuusta. Valmiudesta ilmoittaa viranomaisille, mikäli huomaa jotain "poikkeuksellista". Toivoisin, että näistä poikkeuksista puhuttaisiin enemmän julkisesti. Mitä ne ovat ja missä menee raja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti