tiistai 14. huhtikuuta 2009

Kaveruuden mitta?

Viime aikoina olen kiduttanut itseäni kysymyksillä koskien kiirettä, aikaa yleensä ja kuinka minun tulisi jakaa aikani perheen, työn, kotitöiden, yhdistyksen, harrastuksen ja .... ystävien kesken.
Sain nimittäin viime viikolla kuulla erään ystävättereni suusta, että jollei hän pitäisi yhteyttä minuun, ystävyytemme olisi jo aikoja sitten nuukahtanut. Se mitä minä olin pitänyt ystävyytemme tukipilarina, että ei tarvitse joka viikko eikä jokatoinenkaan viikko pitää yhteyttä, onkin ystävän mielestä ongelma. Olen hieman hämmilläni tästä kritiikistä. Ja huomaan, että tämä tilanne ahdistaa minua ja tunnen tarvetta ottaa etäisyyttä.
Olen suht’koht ekstrovertti. Tutustun helposti ihmisiin ja uusia ihmissuhteita tulee mukaan kuvioihin aika ajoin. Välillä kuitenkin tarvitsen ihan omaa aikaa, jotta saan vetäytyä omiin ajatuksiin ja ladata patterit. Vuosien myötä intressit ovat muuttuneet ja se mikä oli kivaa pari vuotta sitten, ei välttämättä enää ole mielekästä. Olen myöskin itseni kohdalla elämän myötä tajunnut, että on tärkeää huomioida tarpeet ja että niiden toteutuminen ei yleensä ole riippuvainen yhdestä tietystä henkilöstä.
Ystävättereni odottaa minulta, että teen hänen kanssaan asioita, mitkä ovat hänelle mieleisiä. Esimerkiksi jo pari vuotta hän on puhunut siitä, että haluaa aloittaa kuntosali-harrastuksen. Tosin ei yksin vaan jonkun kaverin kanssa, mieluiten minun kanssani. Olisi hänen mielestään hauskempaa. Niinpä. Minä taasen en halua sitoutua kuntosali-harrastukseen. Olen sinkkuna ollut kuntosalin jäsen ja jotta se kannattaa siellä pitää käydä vähintään kolme kertaa viikossa. Mistä helvetistä minä otan tuon ajan, kun jo nyt on sumplimista kaikkien mahdollisten aikojen kanssa? Tätä puolta ystävättereni ei suostu ymmärtämään, vaan kuittaa sillä, että hän voi mennä salille silloin kun minäkin menisin… ARGH! Minä taasen en ole valmis luopumaan minulle tärkeistä harrastuksista, saatikka yllä mainitsemastani vetäytymisajasta sen takia, että menisin kolme kertaa viikossa kuntosalille. Eli meillä on ihana konflikti. Muistan tällaisia konflikteja teiniajalta. Ja tämä on rasittavaa. Mikä on kaveruuden, ystävyyden mitta? Eikä ystävyyden pitäisi kestää yli ajan ja paikan? Kun ystävyydessä aletaan vaatimaan toiselta asioita tai tiettyä toimintaa valinnanvapauden sijaan on ystävyys muuttumassa pakkopullaksi. Minusta on kohtuutonta vaatia ystävyyden nimissä, että toisen pitää tehdä jotain. Tätä kirjoittaessani huomaan tulevani surulliseksi. Vaadinko liikaa, jos emme vaatisi toisiltamme mitään?

2 kommenttia:

maria kirjoitti...

Harmillista. Tuntuu kyllä aika kahlitsevalta painostaa ystävä kuntosaliharjoitteluun yms.

Ehkäpä ystäväsi vain purki jotain pahaa oloaan sinuun tuolla viime viikon kommentilla... No, mene ja tiedä.

Paula kirjoitti...

@maria: kiitos kommentoinnista. Saa nähdä mitä tuleva tuo tullessaan. Tässä onkin onneksi hänen lomansa ansiosta ihan luonnostaan taukoa ;-)