Innostuin

pyöräilemään pitkästä aikaa töihin. Aamulla oli vielä ihanan raikasta - noin 15°C. Iltapäivällä 27°C. En kiiruhtanut, poljin niin, että oli aikaa seurata ympäristöä ja kuunnella ääniä. Ai hitsi, kun oli mukavaa. Lapset olivat iltapäivällä kavereidensa luona, joten minä poikkesin kotimatkalla ystävättären luokse kahville. Meillä oli mukava juttutuokio.

Iltapäivällä puiden varjossa oli kiva pyöräillä kotiin:

Ja sitten sillan yli Tonavan toiselle puolelle:

Olin unohtanut kuinka kivaa pyöräily yksin on. Olin varovainen. Parin vuoden takainen melkein kolari on tehnyt minusta varovaisen. Osasin kuitenkin taas nauttia.

Purkaus auttaa

Näköjään purkaus auttaa. En ole vielä kehittänyt meidän perheelle uutta sunnitelmaa, kuitenkin loppuviikko sujui harmonisesti ja tämä viikonloppukin on ollut OK. Lapset ovat ihan selvästi ottaneet itseään hieman niskasta kiinni. Perjantaina tytär oli siivonnut oma-aloitteisesti kylpyhuoneen. Ja nyt kun kuljen sunnuntai-iltana asunnossa en ole epätoivon partaalla.
Kehittelen mielessäni sääntöjä meidän perheelle. Palailen kertomaan, kunhan arki lähtee rullaamaan.
Purkaus lapsille ja sitten tänne blogiin puhdisti pääkoppaani ja aloitin vihdoinkin uuden projektin. Hyvä olo.

Perheellisenä olemisen sietämäton keveys vai miten se meni?

Eilen vielä kirjoitin, että yritän kestää kunnes arki taas rullaa, mutta enhän mä kestä.
Olen viime päivinä ankarasti yrittänyt muistella, kuinka sotkuinen yhteinen huoneemme siskoni kanssa oli nuoruudessamme. En millään tavalla saa aivan älyttömän sotkuista kuvaa mieleeni. Meillä ei varmasti ollut niin paljoa vaatteita kuin minun lapsillani on tänään. En muista, että vaatteita olisi lojunut lattialla. Me jaoimme siis siskoni kanssa huoneen, noin 13 neliötä. Eli periaatteessa kummallakin oli hieman yli 6 neliötä tilaa sängylle ja kirjoituspöydälle. Meillä ei ollut kerrossänkyä, vaan vuodesohvat – eli tilaa sotkea ei ollut. Kirjoituspöytien pinta oli aina jos minkälaisen kaman peitossa. Ehkä aika on muuttanut muistikuvaani. Muistan, että kävimme siskon kanssa kaupassa, tiskasimme, pesimme pyykkiä ja siivosimme – jo aika varhaisessa vaiheessa äidin sairastuttua.
Välillä se oli tylsää, mutta ei siihen maailma kaatunut.
Omien lasteni kohdalla, jos pyydän heiltä apua huushollin hoitamisessa otetaan pyyntö vastaan pahemmanpuoleisena rangaistuksena – vaikka en pakota!! Juttelin tästä eilen miehen kanssa ja hän sanoi, että juuri siinä piilee ongelma, koska tiukan paikan tullen kuitenkin teen itse kaiken. KOSKA minä haluan järjestystä ja pidän siististä asunnosta. Lasten kasvamisen myötä järjestyksen pitämisestä on tullut yhä vaikeampaa. Tavarat kulkevat huoneesta toiseen. Unohtuvat jonnekin. Eivät löydä tietään takaisin omalle paikalle. Olenko liian tiukkapipoinen tässä asiassa? En mielestäni. Joskus aikaisemmin taisin olla hyvinkin kunnianhimoinen kodin siisteydessä. Olen antanut kaikessa periksi, koska en ole jaksanut taistella tuulimyllyjä vastaan. Ja nyt pää sauhuaa taas kerran. Miten selviän tästä huushollin pyörittämisestä ilman, että luovun kaikista periaatteistani? Toinen kysymys, minkä kanssa taistelen on, että teenkö edes lapsilleni sillä mitään hyvää, etten vaadi heiltä osallistumista? Lellinkö heidät pilalle tyylilläni? Pitäisikö minun yksinkertaisesti vaatia heiltä enemmän vastuunottoa ja antaa tehtäviä? Eikä vain pyytää nätisti? Kyseessä on siis ihan itsestäänselvyyksiä, kuten astioiden korjaaminen astianpesukoneeseen, likaisten vaatteiden kerääminen pyykkikoriin, roskien laittaminen roskakoriin, omista tavaroista huolehtiminen (varsinkin koulutavaroista) jne. Listaa voisi jatkaa vielä monella asialla. Tai yhden mainitsen vielä: meillä tyhjät juomatölkit (tetrapakkaukset) laitetaan lasten toimesta takaisin jääkaappiin… koska se on helpompaa kuin huuhdella vedellä ja taittaa kasaan keräystä varten. Pikkuhiljaa minulle valkenee, ettei minulla kai ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa vaatimaan, että asiat hoidetaan tietyllä tavalla. Vai olenko valmis kestämään tätä olotilaa niin kauan kunnes lapset muuttavat pois kotoa?

Lähtölaskenta arkeen on alkanut

Lasten kesälomat alkavat olemaan loppusuoralla. Tämä ja ensi viikko heillä on vielä lomaa. Mies ja minä ollaan töissä. Lapset ovat kotona. Viime viikon vietimme yhdessä perheen kanssa Korsikassa rannalla löhöillen ja nähtävyyksiä katsellen. Toinen viikko perään olisi tehnyt terää, mutta minkäs teet kun perheellä on vain yksi viikko yhteistä lomaa… Nämä pätkälomat koko kesän ajan ovat olleet enemmän stressaavia kuin rentouttavia. Nyt alkaa valmistautuminen arkirutiineihin. Koulukamat pitää laittaa kuntoon kuten myös lastenhuoneet. Itseasiassa huoneet ovat ihan OK, mutta se sotku… En tiedä, mitä tehdä. Siivota en jaksa huoneita enää. Tulen siitä niin masentuneeksi, kun alta aikayksikön (minun) järjestykseni on aivan sekaisin. Vaatteet ovat periaatteesta aina lattialla!!! Olisivat edes tuolin selkänojalla. Äidin toiveajattelua… Taidan olla liian kiltti. Nytkin kun lapset ovat kaksistaan kotona, on sotku ympäri asuntoa aikamoista. Siivous- ja järjestyksenpitämispyyntöni lausun kuuroille korville. Yritän kestää – kunhan arki taas lähtee rullaamaan…
Kuopus aloittaa uudessa koulussa lukion. Meidän perheelle koulu tosin ei ole uusi, sillä esikoinen käy jo tätä koulua. Kuitenkin muutos on kuopukselle iso. Samoin minulle vanhempana. Kansakoulun jälkeen muutos on suuri, kun lähtee lukioon. Muistan kun esikoinen aloitti lukiossa. Ensimmäiset puoli vuotta menivät uusiin opettajiin, luokkakavereihin ja aineisiin tottumiseen. Myönnän, että minä hieman jännitän miten kuopus kaikkeen tottuu. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, tottuu hän nopeammin kuin minä.
Päässä pyörii kaikennäköisiä ajatuksia ja en tiedä mistä alkaa purkamaan vyyhtiä.
Paljon on asioita mielessä, joita pitäisi tehdä. Toppuuttelen kuitenkin itseäni, etten taas aloita liian montaa asiaa yhtä aikaa. Uusi blogikin pyörii mielessä.
Missäs se OFF-nappula taas olikaan?

Päivitys ennen lomaa! Au revoir!

Viimeinen työpäivä ennen puolentoista viikon lomaa on takanapäin. Siitä huolimatta, että teen puolipäivätyötä, tulee tämä loma todella tarpeeseen. Tarvitsen etäisyyyttä työympäristöön, työasioihin ja kolleegoihin. Edellisen viikonpituisen loman ehdin tehdä jo ylitunteina takaisin sisään. Tekee hyvää päästä muihin ympyröihin ja miettimään välillä ihan muita asioita.
Lapset haemme huomenna leiriltä takaisin kotiin. Viime sunnuntaina kävimme heitä tapaamassa vierailupäivänä. Sen koommin en ole heistä kuullut. Uskon, että kummallakin on ollut mukava viimeinen viikko. Esikoinen oli jopa helpottunut, kun vihdoinkin poistuimme sunnuntaina vierailemasta ;-) Kuopuksella oli haikea mieli, mutta kuten sanoin: ei ole tullut puheluita tai tekstiviestejä.
Lasten poissaollessa aika on kulunut töitä tehden ja nauttien työn ohessa vapaudesta eli „lapsettoomudesta“. Olemme käyneet siipan kanssa usein ulkona syömässä. Kun kerran on mahdollisuus. Tämäkin on tehnyt minulle hyvää. Olin jo kevään jälkeen niin kypsä ruuanlaittoon, etten osaa muuta sanoa. Muutaman viikon tauon jälkeen innostuin taas tällä viikolla tekemään pikkaisen itse ruokaa. Painotus todellakin kuuluu sanalle pikkaisen. Jääkaappi on ollut tyhjänä niinkuin aikoinaan parhaimpina sinkkuaikoina. Maitoa, viiniä ja olutta tietenkin löytyy, mutta ei muuta.

Sunnuntaina suuntaamme välimerelle koko perheen voimin. Ihanaa päästä mereen uimaan ja nauttimaan välimeren herkkuja. Ihanaa viettää edes yksi yhteinen viikko lomaa kesän aikana.

Palailen loman jälkeen. Au Revoir!

kipsi pois ja väsynyt olo

Juttelimme eilen kuopuksen kanssa puhelimessa. Hän oli hyvin allapäin, koska ei voinut osallistua leirin toimintaan niin kuin olisi halunnut. Mietimme yhdessä vaihtoehtoja. Illalla soitin leirin vetäjälle ja sovimme, että kipsi voidaan ottaa aikaisemmin pois. Minä kannan vastuun. No tänään sitten kipsi poistettiin ja poika oli heti pirteämmällä tuulella. Kuulin, että alunperinkin kipsiä ei olisi tarvinnut laittaa - varmuuden vuoksi kipsasivat, koska kuopus oli halunnut jalan tulevan kuntoon tulevaa Korsikan matkaamme varten. No tuota oli "kiva" kokeilla pari päivää. Ei kymmenvuotias, jolla ei koskaan ole ollut kipsiä osaa aavistaa kuinka rankkaa ja rajoittavaa kipsijalan kanssa eläminen voi olla.
Eilisen puhelun jälkeen avasimme miehen kanssa pullon viiniä ja rupattelimme keittiössä seisten kello kolmeen saakka aamulla. Kuusi tuntia. Juttua riitti ja viini maistui. Tänään oli edessä rankka työpäivä ja kyllä väsytti - mutta ei kaduttanut.
Huomenna suunnistamme Salzburgiin teatteriin, lauantaina ystävien luokse kylään ja sunnuntaina on leirillä vierailupäivä. Joten viikonloppu ollaan on the road. Ja nyt lähden nukkumaan.

Äidinvaisto

Sunnuntaina ajoimme kaksisataa kilometriä ja veimme lapset kahden viikon kesäleirille. Telttaleirille. Paljon ohjelmaa tiedossa. Oma lampi. Mukavia vetäjiä. Jne.
Sanoin itselleni, että kaikki on ok. Lapset jäivät mielellään ja mies rauhoitteli minua. Hän tuntee minun kontrolloinnin tarpeeni tietyissä tilanteissa. Ja kuitenkin tuonne vatsanpohjan nurkille sekä sydämen tuntuville jäi kummallinen möykky. En uskaltanut puhua miehelleni mitään, en olisi kuitenkaan osannut selittää, että mistä hermoiluni johtuu.

Eilen illalla sain tekstiviestin tyttäreltä, että kuopus on loukannut jalkansa ja ovat matkalla sairaalaan. Vastasin viestiin ja sitten odottelimme mieheni kanssa viestiä lapsilta ja ohjaajilta. Myöhemmin illalla se tuli. Jalkaterään ja isovarpaan kohdalle oli tullut ruhje penkin pudottua sen päälle. Ei murtumaa. Kipsi kuitenkin viikoksi, jotta jalka saa „levätä“. Poika saa jäädä leirille, ei tarvetta huolestua. Ohjaaja oli asiallinen puhelimessa ja poika itseasiassa yllättävän reipas.

Minun olisi kuulunut olla huolestunut, mutta en ollut.. Sen sijaan kummallista kyllä, kun ensimmäinen tekstiviesti tuli, oli minulla sellainen tunne kuin palat olisivat loksahtaneet paikoilleen. Rauhoituin, olin osannut odottaa jotain tällaista… Extremely weird!! Se kummallinen olo oli kuin poispyyhditty ja minulta löytyi jostain kummasta luottamus siihen, että kyllä ne leirinvetäjät osaavat hommansa. Yht’äkkiä minulla oli se varmuus, mitä olin edellisinä päivinä tarvinnut, että minulle ilmoitetaan, jos jotain vakavaa tapahtuu.

Olen ollut tänään vain hämmilläni omasta käyttäytymisestäni. Tämä rauhoittuminen on ollut kaikkein yllättävintä – normaalisti muutun hieman hysteeriseksi tyylin tiikeriäiti taistelee pentunsa puolesta viimeiseen saakka. Sekä vatsanpohja että sydämen tienoo tuntuvat kevyiltä. Puhuin aamulla miehen kanssa olotilastani ja hän sanoi, että varmaan äidinvaistoni aavistivat, että jotain tapahtuu.

Ehkä. En tiedä. Aavistelen vain.