Sunnuntaina ajoimme kaksisataa kilometriä ja veimme lapset kahden viikon kesäleirille. Telttaleirille. Paljon ohjelmaa tiedossa. Oma lampi. Mukavia vetäjiä. Jne.
Sanoin itselleni, että kaikki on ok. Lapset jäivät mielellään ja mies rauhoitteli minua. Hän tuntee minun kontrolloinnin tarpeeni tietyissä tilanteissa. Ja kuitenkin tuonne vatsanpohjan nurkille sekä sydämen tuntuville jäi kummallinen möykky. En uskaltanut puhua miehelleni mitään, en olisi kuitenkaan osannut selittää, että mistä hermoiluni johtuu.
Eilen illalla sain tekstiviestin tyttäreltä, että kuopus on loukannut jalkansa ja ovat matkalla sairaalaan. Vastasin viestiin ja sitten odottelimme mieheni kanssa viestiä lapsilta ja ohjaajilta. Myöhemmin illalla se tuli. Jalkaterään ja isovarpaan kohdalle oli tullut ruhje penkin pudottua sen päälle. Ei murtumaa. Kipsi kuitenkin viikoksi, jotta jalka saa „levätä“. Poika saa jäädä leirille, ei tarvetta huolestua. Ohjaaja oli asiallinen puhelimessa ja poika itseasiassa yllättävän reipas.
Minun olisi kuulunut olla huolestunut, mutta en ollut.. Sen sijaan kummallista kyllä, kun ensimmäinen tekstiviesti tuli, oli minulla sellainen tunne kuin palat olisivat loksahtaneet paikoilleen. Rauhoituin, olin osannut odottaa jotain tällaista… Extremely weird!! Se kummallinen olo oli kuin poispyyhditty ja minulta löytyi jostain kummasta luottamus siihen, että kyllä ne leirinvetäjät osaavat hommansa. Yht’äkkiä minulla oli se varmuus, mitä olin edellisinä päivinä tarvinnut, että minulle ilmoitetaan, jos jotain vakavaa tapahtuu.
Olen ollut tänään vain hämmilläni omasta käyttäytymisestäni. Tämä rauhoittuminen on ollut kaikkein yllättävintä – normaalisti muutun hieman hysteeriseksi tyylin tiikeriäiti taistelee pentunsa puolesta viimeiseen saakka. Sekä vatsanpohja että sydämen tienoo tuntuvat kevyiltä. Puhuin aamulla miehen kanssa olotilastani ja hän sanoi, että varmaan äidinvaistoni aavistivat, että jotain tapahtuu.
Ehkä. En tiedä. Aavistelen vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti