Sielun ravintoa

Olin siis viime viikonlopun seminaarissa. Itse asiassa olin sekä seminaarissa osallistujana että koko viikonlopun järjestäjänä (järjestelykomitean jäsen). Neljä päivää kuluivat kuin siivillä. Täysiä päiviä, pieniä lepohetkiä. Opin paljon uutta ja koin huimia matkoja tunteiden vuoristoradassa. Olin liikuttunut, kiitollinen, hämmästynyt, järkyttynyt, rauhallinen, iloinen, surullinen, ärsyyntynyt, riehakas, väsynyt, onnellinen. Nauroin ja itkin paljon. Meitä oli yhteensä 30 paikallisen NonViolentCommunication yhdistyksen jäsentä paikalla. Konfliktejakin oli selvitettävänä. Tässä porukassa konflikti ei kuitenkaan ole mikään ongelma. Porukka on kuin turvaverkko – kaikki tunteet ovat tervetulleita ja jokainen voi olla varma, että hänet napataan turvaverkkoon. Tämä tietoisuus on ihanaa ravintoa sielulleni. Tiedän, että saan olla oma itseni, eikä minua arvostella tai tuomita sen takia. Sitä kovempaa on paluu arkeen!! Kannan viikonlopun ja seminaarin aikana kokemiani tilanteita ja opittuja uusia asioita kuin arvokasta aarretta. Muisto siitä on kuin vara-energia-tankki. Kun tulee kriittinen hetki arjessa, matkustan lyhyesti muistoihin ja otan empatia-energiaa mukaan tähän päivään.
Arjessa liikkuessani usein mietin, että miten kestäisin arkea ilman tätä tukiverkkoa? Yrittäisinkö myös olla „tunneamputoitu“, niin kuin moni muu tämän ajan kulkija? Olisihan sekin tietenkin ratkaisu. Jos ei tunne, anna tunteilleen tilaa – ei myöskään koe kipua…eikä tietenkään iloakaan. Olisin Marshall Rosenbergin sanoja lainatakseni: Nice dead people.
Mutta minä elän, olen ja se on ihanaa.

In the flow.