Takaisin "lomalta", sairaskertomusta, pitkä stoori

Innsbruckin reissu tuli tehtyä. Matka sujui joutuisasti junalla Wienistä Innsbruckiin - 4,5 tuntia. Aika kului junassa lukien ja ihmisten kanssa jutellen. Majoittauduimme ihan vanhankaupungin kylkeen suhtkoht uuteen hotelliin, 4 hengen sviittiin. Innsbruck tervehti meitä ihanan kirpeällä, aurinkoisella ja lumentuoksuisella ilmalla. Palloilimme ensimmäisenä päivänä vanhassa kaupungissa, kävimme syömässä tirolilaisessa gasthausissa tuhdin iltapalan. Kaloreita polttelimme vielä hotellin uima-altaalla sekä höyryhuoneessa. Nukkumaan menimme noin kello 10 aikoihin. Ja nyt seuraa tämän reissun anekdootti:

Ensimmäisenä yönä herään lasten kinasteluun puoli kahden maissa. Menen viereiseen huoneeseen tsekkamaan mistä on kysymys - kuopus tuskailee kipujen kanssa! Esikoinen on kiukkunen, koska kuopus on herättänyt hänet... Otan kuopuksen mukaani kylpyhuoneeseen. Yritän rauhoittaa hysteerisesti itkevää lasta, selvittää omaa päätäni herätäkseni  ja saadakseni selville mistä oikein on kysymys. Aika pian saan selville, että kuopusta sattuu oikealle puolelle korvan alapuolelle -siinä on patti! Patti on punainen ja todella kosketusarka. Poika ei saa aukaistua suuta kunnolla, eikä  pysty kääntämään päätään kuin hyvin varovaisesti. Jokainen pään liike sattuu. Ei kuumetta. Mistä oikein on kysymys? Mitä lääkkeitä minulla on mukana? Homeopaattisia... Annan Aconitum D30 kuulia (sopivat aina sairastumisen alkuvaiheessa, mietin myös Belladonnaa - mutta kuopus kuvasi särkyä tasaiseksi ja ei jomottavaksi). Vien pojan minun ja miehen sänkyyn.  Mies herää ja kerron että kuopus on sairastunut. Sanon epäileväni tulehdusta korvassa tai imusolmukkeiden "tulehtumista". Olimmehan illalla vielä uimassa. Ihmettelen kuitenkin, ettei pojalla ole kuumetta. Sanon olevani huolissani, koska kuopus ei pysty liikuttamaan päätään ilman kipua. Ja oikean korvan alapuolella on selvä pullistuma. Päätämme hälyttää lääkärin paikalle. Mies soittaa respaan ja respa kertoo, ettei hän voi soittaa paikalle kuin ambulanssin. Ambulanssi tulee. Kaksi pelastushenkilöä saapuu vartin sisällä. Tsekkaavat tilanteen ja päättävät, että on lähdettävä Innsbruckin yliopistolliseen lastensairaalaan. Autan kuopusta pukemaan päälle (minä olin pukenut päälle ambulanssia odotellessa). Lähden tietenkin mukaan. Klinikalla on hiljaista, pääsemme lähes heti lääkärin tutkittavaksi. Kello on puoli kolme. Lääkäri tutkii pojan tarkkaan ja sitten diagnoosi: korvansylkirauhasen tulehdus - parontiitti. Viruksen aiheuttama, ei voi muuta kuin ottaa särkylääkettä ja odottaa että menee ohi, taudin kesto 2-7 päivää. Lääkäri suosittelee kuitenkin vielä verikokeen ottamista, jotta bakteeripohjainen tulehdus voidaan sulkea pois. Pojalta otetaan ensimmäisen kerran verta sitten syntymän. Kuopus saa särkylääkettä kipuihin ja saamme toisen tabletin mukaan aamua varten sekä reseptin. Lääkäri sanoo, että laboratorion tulokseen menee noin tunti. Voimme odottaa klinikalla tai lähteä takaisin hotelliin. Hän soittaisi minulle kun tulokset tulevat. Päätämme kuopuksen kanssa lähteä takaisin hotelliin. Särkylääke vaikuttaa ja poika nukahtaa heti vanhempien väliin. Kymmentä vaille neljä lääkäri soittaa ja kertoo, ettei ole kyse bakteerista. Kysyy kahteen kertaan minulta, että olenko varma että kuopus on rokotettu sikotautia vastaan. Vastaan kahteen kertaan olevani täysin varma (koska tiedän).
Aamulla poika herää kello yhdeksän aikoihin. Pirteänä, patti on lähes häipynyt. Hänellä on nälkä. Oliko kaikki pelkää unta vain? No ei.

Eli  - Life is what happens! Vietimme hyvin rauhallisen sunnuntain. Kävimme tutustumassa yhteen linnaan, istuimme paljon kahvilassa. Minä tietenkin pidin poikaa tarkasti silmällä ja iltapäivän vietin hänen kanssaan hotellilla. Mies ja esikoinen lampsivat vesisateessa katsomaan Berg Isel'in hyppyrimäkeä. Poika askarteli ja katsoi lastenohjelmia, minä nukuin ;-) Illalla kävimme yhdessä syömässä. Poika hyvässä kunnossa ja nälkäisenä - söi pihvin.
Eilinen maanantai kului Svarovskin kristallimaailmassa sekä lumimaisemaa ihmetellessä. Aamulla tuli nimittäin lunta! Iltapäivän vietimme olutkellarissa ja kello kuusi lähdimme junalla takaisin Wieniin.
Sanoin miehelle, että olipas miniloma.... sekä ihmettelen koko viikonloppua, en jaksa lopettaa sen tosiasian ihmettelemistä, että niin yllättäen kuin kivut tulivat, niin yhtä yllättäen ne häipyivät. Life ist what happens.

miniloma

Pitkä viiikonloppu ja miniloma Innsbruckissa tiedossa.... jee. Kivaa matkustaa junalla. Ihana tuulettaa päätä.

Arjen jalokiviä.

lepäämisestä, metrosta ja muustakin

Muutama viikko sitten kirjoitin levon tarpeesta. Olen viime viikkoina yrittänyt levätä aina kun siihen on mahdollisuus. Otin pienen tauon tähän bloginkin pitämiseen. Olen alkanut ottamaan 15-30 minuutin nokosia iltapäivisin kotona. Tosin viime päivinä en ole ehtinyt kotiin kuin vasta illemmalla.
Olen myös yrittänyt asettaa asioita tärkeysjärjestykseen, olla stressaamatta turhista. Elää hetkessä. Just joo. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta tulosta alkaa näkymään.
Yritän nauttia elämää helpottavista asioista (jokin ihmeen ääni sisälläni sanoo etten saisi nauttia, etten ole ansainnut… höh) kuten siivoojasta, luomuvihannes-lähetyksestä viikottain. Ja enhän minä näitä ilmaiseksi saa kuitenkaan – kaikella on hintansa. Parempi maksaa muutama euro palveluista kuin menettää hermonsa kokonaan.
Asiat muuttuvat. Meidän kaupunginosaan alkoi tulemaan metro lokakuun alusta. Työmatkani lyhenivät roimasti ja muutkin menot ovat nyt ihanan helppoja. Kun ennen oli menoa keskustaan piti matkustaa bussilla tai raitiovaunulla ja sitten vielä metrolla – aikaa kului vähintäänkin 40 minuuttia yhteen suuntaan. Kotiapäin saattoi kulua tunnista puoleentoista tuntiin. Nyt hurautamme metrolle keskustaan – matkaan menee noin 10-15 minuuttia riippuen siitä minne keskustassa haluaa. Olen haltioissani. Eilen illalla pyörähdimme tyttären kanssa kaupungilla – ihanaa luksusta. Ennen ei tullut lähdettyä – nyt se on normaalia :-)
Treenajakoulutus jatkuu taas kahden viikon kuluttua. Monia prosesseja minulla edelleenkin käynnissä ja se on ok. Huomaan vain tarvitsevani tähän älyttömästi energiaa. Mutta en kadu hetkeäkään. Yes.

PS. Koulujärjestelmä täällä sucks. Tulipa sanottua rumasti, mutta ihan pakko. Vaatii aikamoista ponnistusta, että kouluajasta sekä lapset että vanhemmat selviävät selväjärkisinä. Juuri nyt ei löydy empatiaa järjestelmälle eikä opettajille. Ehkä joskus toiste jaksan kertoa enemmän.

Kesän chilisatoa

Heinäkuussa mietiskelin blogikirjoituksessa, että josko chilit kasvavat. Kokeiluna aloitettu juttu tuotti aika mielettömön sadon. Nyt chileja kuivatellaan ja tässä teille kuvia:

Syksyn värejä

En ole kova shoppailemaan. Tai siis miten sen ottaa. Kirjakauppaan minua ei saa päästää.
Tällä viikolla kuitenkin innostuin käymään vaateostoksilla tiistaina. Mukaan lähti uudet mustat farkut, luumunvärinen villapaita ja vihreä villatakki.
Tänään sitten työpaikalla oli jonkin nahkaliikkeen esittelymyynti. Laukkuja, hansikkaita, lompakoita ja huiveja.
Ihastuin keltaiseen lompakkoon, lilan värisiin hansikkaisiin ja vihreään huiviin. Mitäs pidätte?

Kelausta kun organismi on täynnä

Kävin eilen kahden kuukauden tauon jälkeen vyöhykehieronnassa. Hieroja (hyvä ystäväni) sanoi minulle: „Paula, sinun organismisi on ihan täynnä! Nyt olisi aikaa jättää jotain pois… sinun resurssit ovat lopussa.. tarvitset tauon. Tiedät kyllä itse mistä!”

No niin, kyllä minä tiedän. On ollut kiireinen syksyn alku. Ja syksyn kohokohta tapahtumineen oli viime viikon lauantaina, kun pidimme yhdistyksen (NonViolentCommunication Austria) avointen ovien päivän. Vedin aamupäiväsession yhteydessä ensimmäisen ryhmätyöni tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja palaute oli kaikinpuolin myönteistä ja ihmiset olivat otettuja panoksestani ja taidoistani. Palautetta oli ihana kuulla ja kannan tätä mukanani kuin aaretta – tätähän itse asiassa haluan tehdä. Ja haluan tehdä sitä omalla tyylilläni ja olla autenttinen. Haluan opastaa ihmisiä myötätuntoiseen kanssakäymiseen.

Samaan aikaan olen treenajakoulutuksessa ja tämän yhteydessä meillä on kolme peer-ryhmää. Kaksi 4-hengen ryhmää ja yksi 8-hengen ryhmä. Koulutuksen ensimmäisen osion yhteydessä perustimme nämä ryhmät. Meidän treenajamme kehoitti meitä perustamaan ryhmät ja hän esitti kolme osanottajaa (joilla on jo paljon kokemusta myötätuntoisesta kanssakäymisestä) ryhmien vetäjiksi ja pyysi osallistujia menemään mielensä mukaan haluamaansa ryhmään. Minä vedän yhtä ryhmää… niin sitä 8-hengen ryhmää. Tapaamme viikottain. Ja vaikka ryhmässä työskentely on mukavaa, niin huomaan itsessäni uupumusta ryhmäprosesseja kohtaan. Niitä on kohdallani ollut tänä vuonna ehkä liikaakin ja olen antanut mielelläni paljon. Ja nyt on tarve antaa muiden vetää/johtaa. Ryhmäprosessti väsyttävät minua tällä hetkellä. Ja huomaan, etten jaksa olla koko “sydämellä” asiassa mukana. Huomaan, että tämä on minulle “vaikea” paikka. Jäänkö jostain paitsi, jos en olekaan koko aikaa mukana kaikessa? Tätä kelaan tällä hetkellä. Päässä on taasen aikamoinen vyyhti. Onneksi on tämä blogi. Tänne pääsee purkautumaan – ilman ryhmäprosessia ja ihan vain omana itsenään.