Minulla on ollut harvinaisen täysi viikko. Menojen suhteen ja ajatusten kasassa pitämisen suhteen. Minulla on liikaa ajatuksia. Missä se OFF nappi on, että saa välillä levähtää omista mietteistään? No mitä nyt sitten on oikein tapahtunut. Aloitin marraskuussa aktiivisen mukanaolon Itävallan NVC (Non Violent Communication) yhdistyksessä ja joulukuun tapaamisessa lupasin jo ottaa vastuulleni esim. ryhmätilan etsimisen (sille varalle, että yksityiset tilat käyvät liian pieniksi) ja tuloksista referoinnin tammikuun kokouksessa. Tammikuun tapaaminen oli eilen. Yhdistyksen tapaamiset pidetään sosiokratian merkeissä ja tämä vaatii kaikilta osallistujilta valmistautumista kokoukseen. Ennaltatutustumista kokouksessa esillä oleviin asioihin. Tietenkin vastuuhenkilöiden on hyvä tätä varten jo toimittaa materiaalia. Materiaalia valmistellessani huomasin, että minulta puuttuu vielä paljon eri tietoa ja mielipiteitä.
Kokosin faktat ja kysymykseni yhteen ja raportin lopussa pyysin kaikkia käymään kysymykseni läpi, jotta voisimme puhua siitä seuraavalla kerralla (tämä siksi, että tiesin olevani vasta esityslistan loppupuolella vuorossa). Hieman kyllä jännitin kokousta/tapaamista, mutta yllättävää kyllä matkalla sinne löysin luottamuksen siihen, että kaikki sujuu hyvin.
Tapaaminen oli mielenkiintoinen ja onnistunut - myöskin minun osuuteni. Sosiokraattinen prosessi on minulle aivan uusi. Pidän siitä todella. Enemmän
sosiokratiasta voi käydä lukemassa vaikka NVC Finlandin sivuilta tai sitten
wikipediasta englanniksi. Minusta on mielenkiintoista, että kaikkia kuullaan. Joka tapauksessa tästä prosessista innostuneena ilmoittauduin tänään sosiokratia workshoppiin.
Tänään sain kokea oikein kunnon susi-teatterin sisälläni. Sisäisellä kirahvillani riitti hommia.
Tyttäreni oli syntymäpäiväjuhlissa, joista käytiin välillä elokuvissa ja palattiin sitten takaisin synttärisankarin kotiin. Oltiin sovittu, että tyttäremme haetaan puoli kahdeksan aikaan illalla.
Puoli seitsemältä synttärisankarin äiti soittaa ja kertoo, että tyttäreni on kadottanut tuolla yllämainitulla leffamatkalla kännykänsä (jouluna lahjaksi saatu). Kiitin ilmoituksesta ja soitin operaattorille, jotta sulkevat numeron. Susi-show oli jotain tätä luokkaa: voi ei, taas! Sata euroa hukkaan, miksei tyttäreni voi katsoa tavaroidensa perään? No niin, tässä se taas nähtiin jne.
Kun annoin tämän "kohtauksen" hetken riehua sisälläni ja hieman myös ulos - alkoi hengitys pikku hiljaa kulkea. Mieheni ehti tokaista minulle, ettei kiukustuminen nyt auta mitään. Johon minä sanoin, että minua ei auta hänen kommenttinsa, kun sisälläni kuitenkin nämä tunteet ovat, haluan ottaa selvää mistä ne johtuvat. Eli olin empatian tarpeessa. Huomasin kantavani loppujen lopuksi enemmän huolta tyttärestäni kuin kännykästä. Ja siitä, miten saan hänet ymmärtämään minulle tärkeitä arvoja -varovaisuus resurssien suhteen, arvonanto ja omien tarpeiden huomioiminen. Tätä miettiessäni aloin jo mielessäni antamaan empatiaa tyttärelleni. Se kännykkä oli strategia niin moneen tarpeeseen: kuulua jengiin, olla cool, rentoutua (musiikin lataus mahdollista), pitää yhteyttä kavereihin, olla arvostettu. Ja samalla aistin, että näiden tosiasioiden toteaminen on iso pettymys ja kivuliasta tyttärelleni. Kun olin käynyt tämän sisäisen prosessin läpi olin aivan rauhallinen ja pystyin keskustelemaan tapahtuneesta mieheni kanssa myötätuntoisesti. Samoin myöhemmin tyttäreni kanssa. Hän ihmetteli, etten räjähtänyt. Kerroin yllämainitusta prosessista sisälläni ja hän hyväksyi tämän.
Tiedättekö mitä? Olen niin kiitollinen, että olen oppinut tämän myötätuntoisen kanssakäymisen prosessin. Se on lahja.
