Toivotuksia

Olemme lähdössä kälyn luokse maalle viettämään Uuden Vuoden aattoa. Mukavaa. Huomenna appiukko täyttää 70 vuotta. Eli pyhäpäivää vietetään syntymäpäivän merkeissä.

Itävallassa on tapana lahjoittaa ystäville, läheisille ja tutuille onnen amuletteja - Glücksbringer.

Laitan näin virtuaalisesti kaikille onnentoivotukset tulevalle uudelle vuodelle 2009. Hyvä motto voisi vaikka olla: Yes We Can - Yes I Can.

Lupa olla - ihan sama oletko nainen vai mies

Pari viikkoa sitten tuli luettua Kirsi Virtasen kirja "Lupa olla nainen". Olin etukäteen innostunut ja utelias lukemaan suomalaisen naisen näkemyksiä naisen elämästä. Kirja herätti minussa hyvin ristiriitaisia tunteita ja oli osittain - miten sen nyt sanoisin - ärsyttävä. Ja toisaalta kirjassa oli muutama osio, mitkä koin hyvin rikastuttaviksi. Mikä minua ärsytti? Se, että Kirsi Virtanen täyttää itse kaikki negatiivisiksi kuvaamansa naisten piirteet esim. naisten tapaa haukkua toiset naiset. Toisten feminismi ei olen niin hyvää kuin hänen feminisminsä... Sitten minua ärsytti se, että kirja on täynnä stereotypioita naisista. Esim. että naiset huutavat naama punaisena... ? Anteeksi mitä? Ja minä kun luulin, että meitä on niin moneen lähtöön. Tietenkin kirjaan mahtuu myös stereotypiat synnytyksistä ja imetyksestä. Tässäkin kohtaa haluaisin keveyttä keskusteluun. Meitä naisia on niin moneksi, joten juuri näissäkin teemoissa uskoisi olevan liikkumisen varaa ja mielipidevapautta.
Vanha feministien (S. Beauvoir) väite, että vasta yhteiskunta tekee meistä naisia (ja siten eriarvoisia) on Virtasen mielestä avuton eikä lisää tasa-arvopyrkimyksen uskottavuutta. Mielipide sinällään on virkistävä, kuitenkin kirjaa lukiessa alkaa ihmettelemään miten Virtanen voi kutsua väitettä avuttomaksi. Joka ikinen sivu kirjasta kuvaa miten me yhteiskunnassa kohtelemme tyttöjä, naisia ja miten yritämme ajaa tasa-arvon asiaa eteenpäin (usein) onnistumatta. Virtasen analyysi tyttöydestä ja sen alempiarvoisuudesta poikuuden suhteen on naulankantaan osuvaa analyysia ja hän esittää oikean kysymyksen - mitä pahaa on tyttöydessä? Ei mitään! Ja kuitenkin kaikki tyttömainen leimataan yhteiskunnassame huonoksi (eli teemme tyttöydestä huonoa) ja tyttöjenkin olisi parempi olla enemmän poikamaisia eli hyviä jätkiä. Ja pojat eivät saa missään tapauksessa olla tyttömaisia. Tämä analyysi jos mikä kuvaa, että S. Beauvoir on edelleen oikeassa. Kirjan nais-mies, aiti-isä vastakkainasettelut kuvaavat tätä yhteiskunnallista asetelmaa vielä enemmän. Hyvin pinnallista kuvausta ja syyttelyä. Etsin kirjasta arvoja ja motiiveja ja niiden analyysia. Jos kirjan tarkoitus on ärsyttää, niin ainakin minun kohdalla tämä onnistui. Virtanen sanoo loppusivuilla, että huutaminen tasa-arvon perään ei riitä, vaan tasa-arvokeskustelun kaivataan uusia ajatuksia ja tuoreita näkemyksiä siitä, mitä kumpikin sukupuoli pitää tasa-arvona ja minkälainen tasa-arvo on sellaista tasa-arvoa, jota molemmat sukupuolet haluaisivat. Voin allekirjoittaa tuon. Virtasen sijaan en kuitenkaan halua morkata muiden feministien pyrkimyksiä tasa-arvon suhteen. Enemminkin toisiapäin, ehkä olisi jo korkea aika nostaa hattua naisliikkeen saavutuksille ja lähteä tältä pohjalta eteenpäin. Mitä tarvitsemme tänään - mitä haluamme elämältämme? Voinko seistä sanojeni takana ja tuntea, että tässä on hyvä olla?

Jouluntoivotukset

Joulu on jo ovella, vielä yksi tunti töissä ja sitten alkaa hieman yli viikon pituinen loma. Loma alkaa vierailulla joulumarkkinoilla - ei hässäkkää.
Minulla oli pieni stressinpoikanen muutama viikko sitten. Nyt aaton aattona ei ole stressistä tietoakaan. Hyvä niin. Olen löytänyt taas luottamuksen. Kaikki järjestyy vaikkei täydellistä olisikaan. Lomaa aion viettää perheen kanssa lähinnä kotosalla. Syödään ja juodaan hyvin. Levätään, katsellaan filmejä, luetaan kirjoja, pelataan pelejä jne. Sukulaisiakin käydään tapaamassa.
Kaikille oikein makoisaa ja rentouttavaa joulua. Take care of yourselves!

DeJaVu

Facebookin kautta olen saanut kontaktin vuosien takaisiin ystäviin, tuttuihin ja työkavereihin. Se on mukavaa, mielenkiintoista ja nostaa monia muistoja vuosien takaa tajuntaan. Iloisia ja ikäviäkin. Olen viime viikkoina käynyt aikamoisen sisäisen matkan läpi. Kaivoin vanhoja päiväkirjoja ja valokuvia esiin. 80-luvun puolesta välistä lähtien. On ollut jännittävää seurata omia ajatuksia vuosien takaa. Ja ymmärrän tänään oikein hyvin miksi aikoinaan lähdin Suomesta pois. Sillä ei ollut mitään tekemistä tuntemieni ihmisten kanssa. Vain pelkästään minun kanssa - lähdin etsimään omaa itseäni. Matkan varrelta on löytynyt paljon johtolankoja. Kuinka janosin elämän (sen oikean - millonka se oikein alkaa) perään ja kuinka nuori olinkaan? Oli aikoja, jolloin kaduin katkerasti tiettyjä tekemiäni ratkaisuja. Aika parantaa kaikki haavat. Olen oppinut elämään itseni kanssa ja osaan olla armollinen itselleni, jotta voin taas katsoa eteenpäin. Kiitos kirahvin ja suden.

Hengähdystauko sähköpostin välissä

Kas kummaa joulun alla on ollut kiirettä. Tässä vastaillessa eri sähköposteihin voi taas vaihteen vuoksi päivittää blogia. Onneksi kaikki lasten lahjat on hankittu. Kiitos Internetin. Tänään olen seissyt lähes koko päivän keittiössä leipomassa keksejä. En tiedä, tästä on jotenkin tullut pakkomielle, että joka vuosi minun täytyy kokeilla uusia reseptejä. Tai siis minulle uusia tehdä, mutta täällä aivan perinteisiä. Kyllä Suomessa on helppoa kun on vain piparit. Ai niin, Suomessa laatikotkin pitää tehdä - eli puuhaa riittää sielläkin. Suomalaisia jouluruokia olen tainnut tehdä täällä Wienissä tasan kaksi kertaa. Kun muulle perheelle ei maistunut, päätin, että se siitä sitten. Jo muutaman vuoden ajan ollaan kehitelty meidän perheelle sopivia omia perinteitä. Punajuuria pitää olla jossain muodossa. Ollaan tehty borssia, punajuurikeittoa piparjuuren kera kuten myös punajuurilaatikkoa homejuuston kera. Ihanaa. Sitten jossain muodossa kalaa ja vähän kinkkua, mutta ei kinkun paistamista. No joka tapauksessa palatakseni kekseihin, yksi taikina on vielä odottamassa leipomistaan. Huomenna teen viimeiset keksit

Lämpö

Valokuvatorstain 113. haaste on Lämpö. Viime päivät ovat olleet kiireisiä. Tänäänkin vietin suurimman osan päivästä keittiössä keksejä leipomassa. Kuvassa keksejä nimeltään Ischler Törtchen. Suklaakuorrutus on vielä lämmintä.

Vanillekipferl

Edellisessä blogitekstissä mainitsemani elokuvan innoittamana leivoin nyt illalla joulukeksejä. Se mitä piparit tarkoittavat suomalaisille ovat "Vanillekipferl" itävaltalaisille. Eli siis vaniljasarvia. Niiden kaveriksi leivoin Zimtstern eli kanelitähtiä. Koko asunnossa tuoksuu vaniljalle ja kanelille. Huumavaa. Kai se joulu nyt sitten pikkuhiljaa saapuu.
Kolmannen adventtisunnuntain kunniaksi maistoimme tietenkin punssin kera uunituoreita keksejä. Hyviä ovat. Kuopus oli ihana. Kysyi, että teemmekö kanssa niitä keksejä, missä on luumuhilloa keskellä? Hän tarkoitti joulutorttuja! Ihan varmasti.

A Touch of Spice

Katsoin tänään iltapäivällä elokuvan A Touch of Spice, saksaksi "Zimt und Koriander" eli kanelia ja korianteria. Kreikkalais-turkkilainen elokuva kertoo mausteilla höystettynä Turkin ja Kreikan lähihistoriasta 1950-luvulta lähtien. Elokuva on aistien juhlaa ja antaa tietämättömälle mielenkiintoisen kuvan Kreikan ja Turkin väleistä. Kyproksen rauhattomuuksien vuoksi kreikkalaisten oli poistuttava (pakkosiirrettiin) Konstantinopelista vuonna 1963 Kreikkaan, vaikkei heillä olisi ollutkaan kontaktia Kreikkaan. Elokuvassa kuvataan erään turkkilais-kreikkalaisen perheen vaiheita noilta päiviltä tähän päivään. Elokuva miellytti minua suuresti. Kohdittain tarina oli satumainen ellei jopa taianomainen. Suosittelen - tosin parasta syödä ennen elokuvan katsomista. Ruuanlaittokohtaukset saavat veden kielelle.

Pikimusta kuilu

"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."


Valokuvatorstain 112. haaste on tällä viikolla yllä mainittu katkelma Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula).

Edellisessä blogitekstissäni laatikko-ajattelusta kuvasin omaa näkemystäni melkein samasta aiheesta.

Laatikkoajattelu ja leima-otsaan-ajattelu

Meillä ihmisillä on tapana analysoida ja kategorisoida toisia ihmisiä. Lajittelemme ihmiset mielessäme eri laatikoihin, painamme leiman otsaan ja arkistoimme. Täten meillä on „tarkka“ kuva kyseisestä henkilöstä ja näin tiedämme missä mennään. Olen huomannut, että tunnettuja kategorioita ovat mm.
Nainen, mies, tyttö, poika, aikuinen, lapsi, lihava, laiha, blondi, ruskeaverikkö, yksinhuoltaja, eronnut, naimisissa, työtön, vanha, nuori, laiska, urheilullinen, uranainen, lapseton, kaunis, ruma, porvari, uskovainen, ateisti, demari, kommunisti, feministi, natsi, rasisti, sovinisti, tummaihoinen, oikeistolainen, rikas, köyhä, omistusasunnon omistaja, vuokratalossa asuja, väkivaltainen, kiltti, valkoihoinen, mustaihoinen, ulkomaalainen jne.
Tätäkin listaa voi jatkaa loputtomiin. Olen miettinyt tätä laatikkoajattelua jo pidemmän aikaa. Nuo yllämainitut leimat – onko niistä enemmän hyötyä kuin haittaa? Ja mitä nämä kategoriat sanovat itse kyseessä olevasta ihmisestä? Blokkaammeko tällä ajattelulla yhteyden toiseen ihmiseen? Olemme ennakkoluuloisia - joko positiivisesti tai negatiivisesti. Liuta sanoja, mitkä toimiessaan subjektiivisena kuvauksena toisesta ihmisestä aiheuttavat mielestäni enemmän haittaa kuin antavat mahdollisuuden päästä aitoon kontaktiin toisen kanssa. Kun olemme enakkoluuloisia emme saa yhteyttä toiseen ihmiseen. Katkaisemme yhteyden siihen, mikä meissä on elävää (alive).

Groovy tree

Matkalla syömään perheen kanssa muutama päivä sitten katseeni eksyi taivaalle. Näin seuraavat oksat ja nappailin muutaman kuvan.

Päässäni näin tuon motiivin jotenkin tällä tavalla. "Hieman" muunneltuna:

Adventin valoja Wienistä

Rotenturmstrasse

Stephansdom

Graben

Kärtnerstrasse

Hotel Imperial

Punssia Taide-Joulutorilla

MUTTA

Jälleen kerran sanaan MUTTA. Tiedostin taas kuinka rasittava tämä sana sinällään on ja vaikutukseltaan aivan mahdoton. Jokainen lause, minkä perään heitetään huolimattomasti mutta-lause menettää oitis sanomansa ja muuttuu mitättömäksi. Esim. "tämä on oikein hyvä aine, mutta ...", "hienoja ajatuksia sinulla, mutta ...", "nätti pusero, mutta ....", "olen kanssasi samaa mieltä, mutta ...", "kiva kun tulitte, mutta ..." jne. Siis listaahan voisi jatkaa loputtomiin. Ketään ei enää kiinnosta ensimmäinen lause vaan mutta-lauseen kritiikki. Se jyrää päälle. Tietenkin käytän itsekin mutta-sanaa. Huomaan kuitenkin aina kun sana eksyy joukkoon ja mietin, että sainko nyt haluamani sanoman perille. Vai pilasinko sen mutta-sanalla. Ja mikäli se mutta-lause on tärkeä - miksi laittaa sen eteen päinvastainen väite? Eikä olisi rehellisempää sanoa suoraan mitä haluaa sanoa?