Eilen vielä kirjoitin, että yritän kestää kunnes arki taas rullaa, mutta enhän mä kestä.
Olen viime päivinä ankarasti yrittänyt muistella, kuinka sotkuinen yhteinen huoneemme siskoni kanssa oli nuoruudessamme. En millään tavalla saa aivan älyttömän sotkuista kuvaa mieleeni. Meillä ei varmasti ollut niin paljoa vaatteita kuin minun lapsillani on tänään. En muista, että vaatteita olisi lojunut lattialla. Me jaoimme siis siskoni kanssa huoneen, noin 13 neliötä. Eli periaatteessa kummallakin oli hieman yli 6 neliötä tilaa sängylle ja kirjoituspöydälle. Meillä ei ollut kerrossänkyä, vaan vuodesohvat – eli tilaa sotkea ei ollut. Kirjoituspöytien pinta oli aina jos minkälaisen kaman peitossa. Ehkä aika on muuttanut muistikuvaani. Muistan, että kävimme siskon kanssa kaupassa, tiskasimme, pesimme pyykkiä ja siivosimme – jo aika varhaisessa vaiheessa äidin sairastuttua.
Välillä se oli tylsää, mutta ei siihen maailma kaatunut.
Omien lasteni kohdalla, jos pyydän heiltä apua huushollin hoitamisessa otetaan pyyntö vastaan pahemmanpuoleisena rangaistuksena – vaikka en pakota!! Juttelin tästä eilen miehen kanssa ja hän sanoi, että juuri siinä piilee ongelma, koska tiukan paikan tullen kuitenkin teen itse kaiken. KOSKA minä haluan järjestystä ja pidän siististä asunnosta. Lasten kasvamisen myötä järjestyksen pitämisestä on tullut yhä vaikeampaa. Tavarat kulkevat huoneesta toiseen. Unohtuvat jonnekin. Eivät löydä tietään takaisin omalle paikalle. Olenko liian tiukkapipoinen tässä asiassa? En mielestäni. Joskus aikaisemmin taisin olla hyvinkin kunnianhimoinen kodin siisteydessä. Olen antanut kaikessa periksi, koska en ole jaksanut taistella tuulimyllyjä vastaan. Ja nyt pää sauhuaa taas kerran. Miten selviän tästä huushollin pyörittämisestä ilman, että luovun kaikista periaatteistani? Toinen kysymys, minkä kanssa taistelen on, että teenkö edes lapsilleni sillä mitään hyvää, etten vaadi heiltä osallistumista? Lellinkö heidät pilalle tyylilläni? Pitäisikö minun yksinkertaisesti vaatia heiltä enemmän vastuunottoa ja antaa tehtäviä? Eikä vain pyytää nätisti? Kyseessä on siis ihan itsestäänselvyyksiä, kuten astioiden korjaaminen astianpesukoneeseen, likaisten vaatteiden kerääminen pyykkikoriin, roskien laittaminen roskakoriin, omista tavaroista huolehtiminen (varsinkin koulutavaroista) jne. Listaa voisi jatkaa vielä monella asialla. Tai yhden mainitsen vielä: meillä tyhjät juomatölkit (tetrapakkaukset) laitetaan lasten toimesta takaisin jääkaappiin… koska se on helpompaa kuin huuhdella vedellä ja taittaa kasaan keräystä varten. Pikkuhiljaa minulle valkenee, ettei minulla kai ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa vaatimaan, että asiat hoidetaan tietyllä tavalla. Vai olenko valmis kestämään tätä olotilaa niin kauan kunnes lapset muuttavat pois kotoa?
2 kommenttia:
Ensin, eikös ole kummallista että kirjoittamalla asiat jotenkin asettuvat paikoilleen... eli viittaan siihen, että lopussa tunnut löytävän jonkinlaisen ratkaisun avaimen asiaan.
Kun luin tekstiä, olisin niin halunnut heti osallistua keskusteluun (ja tässä kohtaa tulee bloggailun salainen ihana juju esille - saa siis itse puida juttunsa ensin), koska niin paljon olisi ollut kommentoitavaa! Ja samalla kuitenkin jokin sanoi sisällä, että kyllä itsekin löydät ratkaisun.
Itse olen muuttanut aivan täysin systeemiä tänä syksynä. Esim. aamuisin on tietty kellon aikaan aamupala.Joka aamu, ei poikkeuksia. Jokainen laittaa itse astiansa koneeseen, ei poikkeuksia. Toimii.
Tämä vaatii minulta joitakin järjestelyitä, mutta kuitenkin vähemmän kuin se, että "nalkuttaisin" laittakaa ne astiat pois, minä en ole mikään piika!
Myös siivoukseen yms osallistuminen on "pakollista" - niihan se on myös minulle ja perheen isälle. Annoin vahtoehdon lapsille; minä jätän kaikki kamani minne sattuu ja he saavat ne siivota oikeille paikoilleen. (En kai oikeasti voisi tehdä tätä, mutta uhkailinpa nyt kuitenkin - ja vaikka käytän tässä tiukkaa kieltä, asioista on keskusteltu rauhallisesti :-).
Jo kolme viikkoa tyttären huone on ollut oikeasti tosi siisti, lattioineen pöytineen.
Tänään esim. pojan kanssa yhdessä imuroimme pyyhimme pölyt ja hän pääsääntöisesti hoitaa illan pesutuvan kokonaan yksin.
Ai, niin. Olen laittanut lapset tekemään myös ruokaa.
Perhepalaveri ja tuloksena pelisaannot.
Omien lasten kanssani palaveerattiin aina kun saannot ei toiminut eli eivat hoitaneet omaa pienta osuuttaan yhteisessa kodissa.
Niin kauan kun lapset asuvat kotona vanhemmat ovat sen kodin pomoja.
Ja tuosta taytyy pitaa kiinni ja molempien vanhempien vetaa yhta koytta.
Jos toinen vanhempi lusmuilee tai antaa periksi lapset kayttavat hanta hyvaksaan saadakseen tahtomansa.
Jos taas vanhemmilla on eriava mielipide miten jossakin tilanteessa pitaisi toimia asiasta pitaa keskustella kahden kesken ja sopia miten toimitaan niin ettei lapset paase vedattamaan.
Lapset ovat ovelia. Ja eiko meista jokainen haluaisi paasta mahdollisimman helpolla kaikesta.
Kohtuutonta on vaatia aidin tai jomman kumman vanhemman yksin kodin vetovastuusta. Kylla se kuuluu molemmille jos kaksi vanhempaa kotona asuu...
hupsis. paukutin oikeen innolla...
Jaksamista!
Lähetä kommentti