Viime viikko oli raskas viikko. Paljon eri ajatuksia pää täynnä. Stressin poikasta töissä. Yhdistyksen palaveri ei täyttänyt odotuksiani. Minulle läheinen henkilö Suomessa palautui hiljalleen sairaskohtauksesta. Lasten hiihtolomavalmistelut. Kuopuksen viimeinen viikko iltapäiväkerhossa.
Paljon tunteita: väsymystä, avuttomuutta, voimattomuutta, jännitystä, odotusta, hermot kireellä, epäilystä. Huomasin, että eniten olin rauhan/hiljaisuuden/levon tarpeessa. Ja kuinka vaikeata onkaan sanoa toiselle avoimesti suoraan, että on levon tarpeessa ilman että alkaa huutamaan toiselle saatikka syyttämään omasta levon tarpeesta.
Sain stressin kuriin. Huomasin, mitä saimme aikaan yhdistyksen tapaamisessa. Läheiseni voi taas (kai) ihan hyvin. Lapset lähtivät lomalle Suomeen. Iltapäiväkerhon ovet suljettiin iloisin mielin. Nukuin, lepäsin viikonlopun. Olin liikenteessä tuulettamassa päätäni – elokuvissa, taidenäyttelyssä ja nakkikioskilla. Paljon tunteita: kiitollisuutta, keveyttä, pirteyttä, lämpöä, läheisyyttä, naurua, tyytyväisyyttä. Huomasin, kun annan itselleni mahdollisuuden kelata mistä on kysymys ja kuuntelen sisäistä ääntäni, niin (lähes) kaikkeen löytyy ratkaisu.
3 kommenttia:
Elämän vuoristorataa....
Kuulostaa, että olet päässyt alamäkivaiheeseen, jolloin tekee mieli nostaa kädet vielä ylös, että saa oikein kaiken fiiliken mahaan ja pääsee nauramaan. Eli mukavan rentoon.
Tsemppiä.
Tuntui mukavalta lukea blogejasi helmikuun alkupuolelta. Vähän omaakin aikaa, ah kuinka hyvältä se tuntuu! Me taas vaimoni kanssa nautimme lastenlasten talvilomavierailusta. Viikko meni ihan vilahtamalla!
@Ilpo: tervetuloa kommentoimaan toistekin!!
Lähetä kommentti