Elsa-vaimo on vihdoinkin saanut toteutettua unelmansa ja saanut tohtorin paperit taidehistorian opinnoistaan. Hänen miehensä Michele järjestää hänelle isot juhlat kotona ystävien kanssa. Kaikki hyvin? Ei. Seuraavana aamuna Michele paljastaa Elsalle, ettei hän enää kahteen kuukauteen ole mennyt töihin. Hänen liikekumppaninsa ovat laittaneet hänet paitsioon ja hän on antanut periksi. Ei firmaa, ei töitä. Sitäkin enemmän laskuja. Hyviin tuloihin tottunut pari ajautuu kriisiin. Asunto pitää myydä. Mitä sanotaan tutuille entäs ainoalle jo aikuisikään ehtineelle tyttärelle? Elsa kohtaa realiteetit nopeasti ja hankkii itselleen töitä Call Centeristä sekä sihteerinä. Unelmastaan restauroida löytämänsä kattofresko hän ei kuitenkaan luovu. Michele rypee itsesäälissä ja hänen on vaikea löytää uutta työpaikkaa. Tunteiden, avioliiton ylä- ja alamäkeä. Ohjaaja Silvio Soldini kuvaa tätä arkipäivän draamaa realistisesti, tarkasti, hellästi. Kulissiksi hän on valinnut kovan Genuan kaupungin, missä tunteille ei tunnu olevan tilaa. Elokuvan loppukohtaus, missä aviopari lojuu lattialla ihailemassa Elsan kattofreskoa antaa aihetta toivoon, takuuta ei kuitenkaan ole. Pidin elokuvasta, vaikka alkuun olinkin hieman pettynyt, että tässä elokuvassa ei ollut elokuvan "Pane e Tulipani" keveyttä, huumoria ja sadunomaisuutta. Olin lähtenyt elokuviin väärin odotuksin. Elokuva kosketti, koska elokuvan päähenkilöiden kohtalo voi tapahtua meille kaikille näinä aikoina milloin vain. Tämä huomio sai minut miettimään, miten itse kohtaisin vastaavan tilanteen. Elokuva kolahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti