viimeinen tippa

Alkuviikosta vielä jaksoin nauraa, kun en tiennyt itkeäkkö vai nauraa. Eilen näköjään tuli sitten se viimeinen tippa, mikä laittoi kyyneleet valumaan. Ensin kahvilassa järjestelytoimikunnan pikapalaverissa. Yritin pitää kyyneleitä sisälläni, mutta eihän siitä tullut mitään. Illalla treenajakoulutuksen toinen treenaja soitti ja kyseli mitä kuuluu. Oli saanut vinkkiä järjestelytoimikunnan muilta jäseniltä, että Paulaa ahdistaa. Kerroin, että minua itkettää, mutta kaikki on OK. Niin kuin olikin, koska tiesin, että nyt on saatava itkettyä kaikki kyyneleet, mitkä ovat kerääntyneet viime kuukausien aikana.Sitten mies soitti Firenzestä ja kertoi kuulumisia ja sitten minulla taas valuivat kyyneleet. Kerroin, että vika ei ole hänessä, että minua nyt vain itkettää - enkä pysty lopettamaan. Puhelun jälkeen päästin kaikki tunteeni valloilleen ja annoin kyynelten, nyyhkytysten, huokausten ja voihkinnan tulla ulos. Ja alkoi helpottamaan, aloin näkemään selvemmin. Tajusin, että olen viime aikoina aivan liian nopeasti palannut pettymysten jälkeen arkeen ja "toiminut", sen sijaan että olisin antanut pettymykselleni ja sen takana piilevälle surulle tilaa. Kysyin itseltäni, että kuinka paljon pettymyksiä kestän. Ja huomasin, että olen kestänyt aika paljon. Kelasin asioita päässäni ja pikkuhiljaa alkoi valjeta. Alkoi valjeta kuinka tärkeitä luottamus ja rehellisyys minulle ovat. Kuinka tärkeitä läheinen, hyvä kontakti ja suhde ystäviin ja sukulaisiin. Kuinka tärkeätä tuki ja ymmärrys.
Ja sitten tein ratkaisun asiaan, mikä on vaivannut minua jo kauan. Laitoin yksipuolisesti kontaktin poikki erääseen kaukaiseen ystävään. Luottamus on mennyt ja koen, että nyt on tullut tämän askeleen paikka.
Ai että, kuinka helpotti ja keveä olo minulla olikaan tämän jälkeen.