On useampaan kertaan käynyt mielessä kirjoittaa. Sitten on tapahtunut jotain muuta, enkä ole ehtinyt. Eilen. Tiistaina. Niin. Ei uutisiin kuolemasta totu koskaan. Ja vaikka kuinka on valmistellut itseään pitkään kuulemaan tietyn sanoman - ei sitä tajua ensi alkuun ollenkaan. Miehen isä kuoli eilen - yllättäen rutiinitarkastuksessa. Nukutuksessa. Kuolemaa osasimme odottaa johtuen syövästä, mutta ei näin. Myöhemmin. Vielä piti olla aikaa. Vastahan kuopus perjantaina puhui Opan kanssa puhelimessa. Itkimme eilen. Mies, lapset ja minä. Yön yli nukkuminen auttoi minua. Kannan surua sisälläni, kuin haurasta kukkaa. Pidän siitä huolta, hoivaan.
Maanantaina etsin runoa, sanoja surunvalitteluun eräälle ystävälle, joka oli muutamaa päivää aikaisemmin menettänyt läheisen. Löysin seuraavan pätkän. Jotenkin sanat koskettivat minua ja kirjoitin ne muistikirjaani ylös:
Kun sateenkaari haihtui
saapui albatrossi
ja kantoi minut kevyin siiveniskuin
kauas yli seitsemän meren.
5 kommenttia:
Voi Paula. Otan osaa suruunne. *hali*
@susa: kiitos osanotosta.
Olisinpa luonasi.
Ajatukseni ovat kanssasi.
Voimia ja jaksamista.
Osanottomme suruunne
*love, maria*
Voi osanottoni:(
Jotenkin tuo tapa millä miehesi isä kuoli säväytti ...
@finkinja: kiitos.
Lähetä kommentti