Toivotuksia

Olemme lähdössä kälyn luokse maalle viettämään Uuden Vuoden aattoa. Mukavaa. Huomenna appiukko täyttää 70 vuotta. Eli pyhäpäivää vietetään syntymäpäivän merkeissä.

Itävallassa on tapana lahjoittaa ystäville, läheisille ja tutuille onnen amuletteja - Glücksbringer.

Laitan näin virtuaalisesti kaikille onnentoivotukset tulevalle uudelle vuodelle 2009. Hyvä motto voisi vaikka olla: Yes We Can - Yes I Can.

Lupa olla - ihan sama oletko nainen vai mies

Pari viikkoa sitten tuli luettua Kirsi Virtasen kirja "Lupa olla nainen". Olin etukäteen innostunut ja utelias lukemaan suomalaisen naisen näkemyksiä naisen elämästä. Kirja herätti minussa hyvin ristiriitaisia tunteita ja oli osittain - miten sen nyt sanoisin - ärsyttävä. Ja toisaalta kirjassa oli muutama osio, mitkä koin hyvin rikastuttaviksi. Mikä minua ärsytti? Se, että Kirsi Virtanen täyttää itse kaikki negatiivisiksi kuvaamansa naisten piirteet esim. naisten tapaa haukkua toiset naiset. Toisten feminismi ei olen niin hyvää kuin hänen feminisminsä... Sitten minua ärsytti se, että kirja on täynnä stereotypioita naisista. Esim. että naiset huutavat naama punaisena... ? Anteeksi mitä? Ja minä kun luulin, että meitä on niin moneen lähtöön. Tietenkin kirjaan mahtuu myös stereotypiat synnytyksistä ja imetyksestä. Tässäkin kohtaa haluaisin keveyttä keskusteluun. Meitä naisia on niin moneksi, joten juuri näissäkin teemoissa uskoisi olevan liikkumisen varaa ja mielipidevapautta.
Vanha feministien (S. Beauvoir) väite, että vasta yhteiskunta tekee meistä naisia (ja siten eriarvoisia) on Virtasen mielestä avuton eikä lisää tasa-arvopyrkimyksen uskottavuutta. Mielipide sinällään on virkistävä, kuitenkin kirjaa lukiessa alkaa ihmettelemään miten Virtanen voi kutsua väitettä avuttomaksi. Joka ikinen sivu kirjasta kuvaa miten me yhteiskunnassa kohtelemme tyttöjä, naisia ja miten yritämme ajaa tasa-arvon asiaa eteenpäin (usein) onnistumatta. Virtasen analyysi tyttöydestä ja sen alempiarvoisuudesta poikuuden suhteen on naulankantaan osuvaa analyysia ja hän esittää oikean kysymyksen - mitä pahaa on tyttöydessä? Ei mitään! Ja kuitenkin kaikki tyttömainen leimataan yhteiskunnassame huonoksi (eli teemme tyttöydestä huonoa) ja tyttöjenkin olisi parempi olla enemmän poikamaisia eli hyviä jätkiä. Ja pojat eivät saa missään tapauksessa olla tyttömaisia. Tämä analyysi jos mikä kuvaa, että S. Beauvoir on edelleen oikeassa. Kirjan nais-mies, aiti-isä vastakkainasettelut kuvaavat tätä yhteiskunnallista asetelmaa vielä enemmän. Hyvin pinnallista kuvausta ja syyttelyä. Etsin kirjasta arvoja ja motiiveja ja niiden analyysia. Jos kirjan tarkoitus on ärsyttää, niin ainakin minun kohdalla tämä onnistui. Virtanen sanoo loppusivuilla, että huutaminen tasa-arvon perään ei riitä, vaan tasa-arvokeskustelun kaivataan uusia ajatuksia ja tuoreita näkemyksiä siitä, mitä kumpikin sukupuoli pitää tasa-arvona ja minkälainen tasa-arvo on sellaista tasa-arvoa, jota molemmat sukupuolet haluaisivat. Voin allekirjoittaa tuon. Virtasen sijaan en kuitenkaan halua morkata muiden feministien pyrkimyksiä tasa-arvon suhteen. Enemminkin toisiapäin, ehkä olisi jo korkea aika nostaa hattua naisliikkeen saavutuksille ja lähteä tältä pohjalta eteenpäin. Mitä tarvitsemme tänään - mitä haluamme elämältämme? Voinko seistä sanojeni takana ja tuntea, että tässä on hyvä olla?

Jouluntoivotukset

Joulu on jo ovella, vielä yksi tunti töissä ja sitten alkaa hieman yli viikon pituinen loma. Loma alkaa vierailulla joulumarkkinoilla - ei hässäkkää.
Minulla oli pieni stressinpoikanen muutama viikko sitten. Nyt aaton aattona ei ole stressistä tietoakaan. Hyvä niin. Olen löytänyt taas luottamuksen. Kaikki järjestyy vaikkei täydellistä olisikaan. Lomaa aion viettää perheen kanssa lähinnä kotosalla. Syödään ja juodaan hyvin. Levätään, katsellaan filmejä, luetaan kirjoja, pelataan pelejä jne. Sukulaisiakin käydään tapaamassa.
Kaikille oikein makoisaa ja rentouttavaa joulua. Take care of yourselves!

DeJaVu

Facebookin kautta olen saanut kontaktin vuosien takaisiin ystäviin, tuttuihin ja työkavereihin. Se on mukavaa, mielenkiintoista ja nostaa monia muistoja vuosien takaa tajuntaan. Iloisia ja ikäviäkin. Olen viime viikkoina käynyt aikamoisen sisäisen matkan läpi. Kaivoin vanhoja päiväkirjoja ja valokuvia esiin. 80-luvun puolesta välistä lähtien. On ollut jännittävää seurata omia ajatuksia vuosien takaa. Ja ymmärrän tänään oikein hyvin miksi aikoinaan lähdin Suomesta pois. Sillä ei ollut mitään tekemistä tuntemieni ihmisten kanssa. Vain pelkästään minun kanssa - lähdin etsimään omaa itseäni. Matkan varrelta on löytynyt paljon johtolankoja. Kuinka janosin elämän (sen oikean - millonka se oikein alkaa) perään ja kuinka nuori olinkaan? Oli aikoja, jolloin kaduin katkerasti tiettyjä tekemiäni ratkaisuja. Aika parantaa kaikki haavat. Olen oppinut elämään itseni kanssa ja osaan olla armollinen itselleni, jotta voin taas katsoa eteenpäin. Kiitos kirahvin ja suden.

Hengähdystauko sähköpostin välissä

Kas kummaa joulun alla on ollut kiirettä. Tässä vastaillessa eri sähköposteihin voi taas vaihteen vuoksi päivittää blogia. Onneksi kaikki lasten lahjat on hankittu. Kiitos Internetin. Tänään olen seissyt lähes koko päivän keittiössä leipomassa keksejä. En tiedä, tästä on jotenkin tullut pakkomielle, että joka vuosi minun täytyy kokeilla uusia reseptejä. Tai siis minulle uusia tehdä, mutta täällä aivan perinteisiä. Kyllä Suomessa on helppoa kun on vain piparit. Ai niin, Suomessa laatikotkin pitää tehdä - eli puuhaa riittää sielläkin. Suomalaisia jouluruokia olen tainnut tehdä täällä Wienissä tasan kaksi kertaa. Kun muulle perheelle ei maistunut, päätin, että se siitä sitten. Jo muutaman vuoden ajan ollaan kehitelty meidän perheelle sopivia omia perinteitä. Punajuuria pitää olla jossain muodossa. Ollaan tehty borssia, punajuurikeittoa piparjuuren kera kuten myös punajuurilaatikkoa homejuuston kera. Ihanaa. Sitten jossain muodossa kalaa ja vähän kinkkua, mutta ei kinkun paistamista. No joka tapauksessa palatakseni kekseihin, yksi taikina on vielä odottamassa leipomistaan. Huomenna teen viimeiset keksit

Lämpö

Valokuvatorstain 113. haaste on Lämpö. Viime päivät ovat olleet kiireisiä. Tänäänkin vietin suurimman osan päivästä keittiössä keksejä leipomassa. Kuvassa keksejä nimeltään Ischler Törtchen. Suklaakuorrutus on vielä lämmintä.

Vanillekipferl

Edellisessä blogitekstissä mainitsemani elokuvan innoittamana leivoin nyt illalla joulukeksejä. Se mitä piparit tarkoittavat suomalaisille ovat "Vanillekipferl" itävaltalaisille. Eli siis vaniljasarvia. Niiden kaveriksi leivoin Zimtstern eli kanelitähtiä. Koko asunnossa tuoksuu vaniljalle ja kanelille. Huumavaa. Kai se joulu nyt sitten pikkuhiljaa saapuu.
Kolmannen adventtisunnuntain kunniaksi maistoimme tietenkin punssin kera uunituoreita keksejä. Hyviä ovat. Kuopus oli ihana. Kysyi, että teemmekö kanssa niitä keksejä, missä on luumuhilloa keskellä? Hän tarkoitti joulutorttuja! Ihan varmasti.

A Touch of Spice

Katsoin tänään iltapäivällä elokuvan A Touch of Spice, saksaksi "Zimt und Koriander" eli kanelia ja korianteria. Kreikkalais-turkkilainen elokuva kertoo mausteilla höystettynä Turkin ja Kreikan lähihistoriasta 1950-luvulta lähtien. Elokuva on aistien juhlaa ja antaa tietämättömälle mielenkiintoisen kuvan Kreikan ja Turkin väleistä. Kyproksen rauhattomuuksien vuoksi kreikkalaisten oli poistuttava (pakkosiirrettiin) Konstantinopelista vuonna 1963 Kreikkaan, vaikkei heillä olisi ollutkaan kontaktia Kreikkaan. Elokuvassa kuvataan erään turkkilais-kreikkalaisen perheen vaiheita noilta päiviltä tähän päivään. Elokuva miellytti minua suuresti. Kohdittain tarina oli satumainen ellei jopa taianomainen. Suosittelen - tosin parasta syödä ennen elokuvan katsomista. Ruuanlaittokohtaukset saavat veden kielelle.

Pikimusta kuilu

"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."


Valokuvatorstain 112. haaste on tällä viikolla yllä mainittu katkelma Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula).

Edellisessä blogitekstissäni laatikko-ajattelusta kuvasin omaa näkemystäni melkein samasta aiheesta.

Laatikkoajattelu ja leima-otsaan-ajattelu

Meillä ihmisillä on tapana analysoida ja kategorisoida toisia ihmisiä. Lajittelemme ihmiset mielessäme eri laatikoihin, painamme leiman otsaan ja arkistoimme. Täten meillä on „tarkka“ kuva kyseisestä henkilöstä ja näin tiedämme missä mennään. Olen huomannut, että tunnettuja kategorioita ovat mm.
Nainen, mies, tyttö, poika, aikuinen, lapsi, lihava, laiha, blondi, ruskeaverikkö, yksinhuoltaja, eronnut, naimisissa, työtön, vanha, nuori, laiska, urheilullinen, uranainen, lapseton, kaunis, ruma, porvari, uskovainen, ateisti, demari, kommunisti, feministi, natsi, rasisti, sovinisti, tummaihoinen, oikeistolainen, rikas, köyhä, omistusasunnon omistaja, vuokratalossa asuja, väkivaltainen, kiltti, valkoihoinen, mustaihoinen, ulkomaalainen jne.
Tätäkin listaa voi jatkaa loputtomiin. Olen miettinyt tätä laatikkoajattelua jo pidemmän aikaa. Nuo yllämainitut leimat – onko niistä enemmän hyötyä kuin haittaa? Ja mitä nämä kategoriat sanovat itse kyseessä olevasta ihmisestä? Blokkaammeko tällä ajattelulla yhteyden toiseen ihmiseen? Olemme ennakkoluuloisia - joko positiivisesti tai negatiivisesti. Liuta sanoja, mitkä toimiessaan subjektiivisena kuvauksena toisesta ihmisestä aiheuttavat mielestäni enemmän haittaa kuin antavat mahdollisuuden päästä aitoon kontaktiin toisen kanssa. Kun olemme enakkoluuloisia emme saa yhteyttä toiseen ihmiseen. Katkaisemme yhteyden siihen, mikä meissä on elävää (alive).

Groovy tree

Matkalla syömään perheen kanssa muutama päivä sitten katseeni eksyi taivaalle. Näin seuraavat oksat ja nappailin muutaman kuvan.

Päässäni näin tuon motiivin jotenkin tällä tavalla. "Hieman" muunneltuna:

Adventin valoja Wienistä

Rotenturmstrasse

Stephansdom

Graben

Kärtnerstrasse

Hotel Imperial

Punssia Taide-Joulutorilla

MUTTA

Jälleen kerran sanaan MUTTA. Tiedostin taas kuinka rasittava tämä sana sinällään on ja vaikutukseltaan aivan mahdoton. Jokainen lause, minkä perään heitetään huolimattomasti mutta-lause menettää oitis sanomansa ja muuttuu mitättömäksi. Esim. "tämä on oikein hyvä aine, mutta ...", "hienoja ajatuksia sinulla, mutta ...", "nätti pusero, mutta ....", "olen kanssasi samaa mieltä, mutta ...", "kiva kun tulitte, mutta ..." jne. Siis listaahan voisi jatkaa loputtomiin. Ketään ei enää kiinnosta ensimmäinen lause vaan mutta-lauseen kritiikki. Se jyrää päälle. Tietenkin käytän itsekin mutta-sanaa. Huomaan kuitenkin aina kun sana eksyy joukkoon ja mietin, että sainko nyt haluamani sanoman perille. Vai pilasinko sen mutta-sanalla. Ja mikäli se mutta-lause on tärkeä - miksi laittaa sen eteen päinvastainen väite? Eikä olisi rehellisempää sanoa suoraan mitä haluaa sanoa?

Lasikirahvi

Valokuvatorstain 110. haastesana on lasi. Lasinen lempikoruni:

Käden töitä ja sekalaista

En ole kovinkaan innostunut askartelija. Tosin tiettyjä juttuja minäkin teen mielelläni ja varaan itselleni aikaa sitä varten. Noin 8 vuotta sitten opin vanhempien (siis äitien ;-) askarteluillassa esikoisen lastentarharyhmässä miten sidotaan adventtikranssi. Ja siitä lähtien olen joka vuosi tehnyt adventtikranssin itse.

On ihanaa hankkia havuja, tuntea niiden tuoksu työskennellessä. Samalla sitä avaa oven joululle ja pääsee itsekin hieman joulutunnelmaan. Tänään sain inspiksen kranssin tekoon (ensimmäinen adventti on vasta sunnuntaina eli oli jo aikakin).

Hankin lapsille ja sekä meille vanhemmille joulukalenterit. Viikonloppuna tai ensi viikolla haluaisin leipoa joulukeksejä. Tietenkin suomalaisia pipareita, mutta myös keski-Euroopan herkkuja, kuten esim. Vanillekipferl ja Zimtstern (vaniljasarvia, kanelitähtiä). Saa nähdä miltä aikataulu näyttää. Perjantaina saapuvat vanhempani Suomesta 10 päivän vierailulle. Kivaa.

Lapset ovat taasen kunnossa ja äiti voi käydä taas hyvillä mielin töissä.

Rauha alkaa minusta

Esikoisen maalama taulu. Teema "Frieden beginnt mit mir" eili suomeksi "Rauha alkaa minusta". Valitettavasti en saanut parempaa valokuvaa aikaiseksi. Tällä hetkellä taulu on näytteillä esikoisen koulussa. Minusta maalaus on paljonpuhuva ja kuvaa hyvin tytärtäni.

Nyt on kuopuksen vuoro

On pitänyt kiirettä viime päivinä. Työssä odottivat rästiin jäänet asiat hoitovapaan ajalta. Perjantaina ja maanantaina oli lasten kouluissa vanhempainilta. Kummankin kohdalla tällä hetkellä koulunkäynti kohdallaan. Viikonloppuna, niin mitäs oli viikonloppuna? Lapsilla kolmet syntymäpäiväjuhlat, lumentuloa ja kuopuksen oireilua tulevasta. Se tuleva tuli sitten viime yönä. Näyttää oksennustaudilta. Joten aamupäivän mies oli kotona ja minä puolestapäivästä lähtien. Onneksi minulla on lasten sairastelujen suhteen hyvin ymmärtäväinen pomo. Mutta ei sen puoleen, en ole kovin usein ollut hoitovapaalla.
Nyt kuopus tuntuu jo voivan paremmin. Esikoinen tuli koulusta ja juttua riittää. Eiköhän tämä tästä, kun ei kuumettakaan ole.

Ajan pituudesta

Valokuvatorstain inspiksenä on tällä kertaa pätkä Douglas Coplandin teoksesta Eleanor Rigby:

"Kunpa nykyaikainen tiede keksisi lääkkeen, joka saisi ajan tuntumaan paljon pidemmältä, niin kuin se tuntui lapsena. Mikä upea lääke. Vuosi tuntuisi vuodelta, eikä kymmeneltä minuutilta. Aikuisuus tuntuisi pitkältä ja täyteläiseltä, eikä joltakin holtittomalta tivoliajelulta. Kuka haluaisi tällaista lääkettä? Vanhemmat ihmiset varmaankin - sellaiset, joiden kuluvan ajan taju on polkaissut kaasupoljinta.
Ja pitäisi kai keksiä myös lääke, jolla on vastakkainen vaikutus. ---"

Harvinaisen kummallinen toivomus, tosin hyvin nykyaikainen. Pillereitä joka lähtöön, mutta auttavatko ne oikeasti? Miten tulla toimeen sen kanssa, että kaikki loppuu aikanaan ja mihinkä meillä oikeasti on kiire? Miten olla sujut oman elämän ja oman vanhenemisen kanssa?
Ja loppujen lopuksi kaikki on niin suhteellista. Se mikä toiselle on lyhyttä on toiselle pitkää. Eli lyhytkin elämä voi olla täyteläistä. Pääasia varmaankin on että muistaa lapsen sisällään.


Valokuvassa sisäänkäynti Sant'Antine Nuraghe'en Sardiniassa. Rakennelma on vain kivenjärkäleitä päällekkäin. Mikä urakka ja kauankohan tähän on mennyt aikaa? Tässä vielä näkymä sisältä:

Edelleen hoitovapaalla

olen edelleen kotona esikoisen kanssa. Hänellä on alkava korvatulehdus. Lääkärin ohjeiden mukaisesti yritämme välttää oikean korvatulehduksen. Hoito-ohjeet ovat lepääminen, korvan suojaaminen kylmältä, nenätipat, särkylääkkeet ja sipulikääreet. Sipulikääre tuntuu olevan paras konsti. Kiehautettu pilkottu sipuli laitetaan harsovaippaan ja kääritään paketiksi. Paketti laitetaan korvan päälle ja kiinnitetään vaikka huivilla tai otsapannalla. Asunnossa tosin tuoksuu vahvasti sipulille, mutta sekään ei loppujen lopuksi kauheasti haittaa, kun auttaa samalla nuhanenää pitämään nenän vapaana.
Ensin mietin, että olisin mennyt tänään jo töihin, mutta juuri tuo sipulikääreen tekeminen on sen verran vaativaa puuhaa, etten halunnut jättää 12v:tä yksin kotiin.
Kuopus oli aamulla harmissaan huomatessaan, että jään esikoisen kanssa kotiin. Hänen olisi tehnyt mieli jäädä myös kotiin kouluun lähdön sijaan. Valitteli ovella vatsaa ja kurkkua. Olin skeptinen. Juttelimme asiasta ja hän lähti suht'koht iloisin mielin kouluun. Iltapäivällä on edessä vierailu kaverin luokse. Luulen, että tämä oli vahvin motivaatio sittenkin lähteä matkaan.
Sipulikääre valmistuu:

Hoitovapaalla

12 v. heräsi aamulla korvakipuun. Olen hoitovapaalla ja seuraan tilannetta. Lääkärin vastaanotto on iltapäivällä. Ei kuumetta, vain jomottava korvakipu. Ensiapuna lämmin sipulikääre ja homeopatiaa. Nyt esikoinen nukkuu.
Eilen tänne saapui kylmä pohjoistuuli, lampömittarissa vajaat pari astetta. Tänä aamuna mittarissa -3 °C. Prrr - mutta aurinko paistaa. Kun lämpötilat muuttuvat ulkona on meidän perheessä täysin varmaa, että esikoinen reagoi. Viime vuosina lievästi, mutta tänä vuonna vahvemmin.

Sunnuntain päätteeksi

Pari tuntia sitten oli näky makuuhuoneen ikkunasta tämä. Hieno päätös mukavalle viikonlopulle. Kuva on hieman epätarkka, koska otettu hyönteisverkon läpi.

Oho - tunnustus!

Sain Vilinalta - Kunnonvuosi blogin pitäjältä - seuraavan arvomerkin. Kiitoksia kovasti.


Säännöt ovat seuraavat:

Säännöt:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä seitsemän muuta ja linkitä heidän bloginsa.(määrä vapaa)
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Huomasin, että moni on jo saanut arvomerkin. Haluan kuitenkin nimetä seuraavat kolme blogia:

Ajatukset

Sinnanpinnat

Helvetianmoista elämää

Tutkielma tuikusta

Valokuvatorstain 108. haaste on tutkielma esineestä, mieluiten kolmen kuvan sarjana. Tähän aikaan vuodesta tykkään polttaa kynttilöitä ja nautin kynttilöiden luomasta tunnelmasta:

Mies yllätti syntymäpäivänä

Olen näköjään siirtynyt tälle linjalle, että kirjoitan tänne "vanhoja" juttuja eli tapahtumista muutaman päivän takaa. Maanantaina mieheni yllätti koko perheen ihanalla iltapalalla syntymäpäiväni kunniaksi. Koska ruoka oli niin mahtavan näköistä, oli se pakko kuvata:


Rakastan sushia ja oli muuten todella hyvää.

Nyt tämäkin sitten tuli selville ;-)

Tein Hesarin eläintestin. Olen SUSI. Olen tätä jotenkin aavistellut ....

• Canis lupus
• Pituus: 90 - 140 cm, häntä 35 - 50 cm
• Paino: 25 - 50 kg
• Elinikä: 12 - 16 vuotta

Tulos:

Olet susi! Sosiaalisuus ja vaatimattomuus ovat parhaita puoliasi. Toisaalta jotkut saattavat pitää käytöstäsi joskus arvaamattomana ja pelottavana. Olet kova puhumaan ja viihdyt hyvin missä vain, kunhan sinulla on seuraa.
Laajalle levinneen ja poikkeuksellisen sopeutuvaisen suden ruokalistalle kuuluvat erityisesti hirvieläimet, mutta susi ei ole kovin vaatelias murkinansa suhteen. Sudella ei myöskään ole toiveita elinympäristönsä suhteen, kunhan vain apetta on riittävästi.
Susi on utelias, mutta toisaalta arka ja varovainen. Se on sosiaalinen eläin, joka elää 5-10 yksilön perheessä, jossa vallitsee tiukka arvojärjestys. Lauman koko on kuitenkin riippuvainen saaliseläinten määrästä ja koosta. Yksinäiset vaeltelevat sudet ovat yleensä lajikumppaneita tai sopivia elinalueita etsimässä. Ihmisen kohtaamat - ja pelkäämät - sudet ovat yleensä näitä kulkurisusia.
Suden liikkumismuoto on tasainen ravi, jolla se etenee noin 8 kilometriä tunnissa. Hukan tunnetuin ääni on ulvonta tai ulina, mutta aggressiivisena se murisee tai haukahtelee.
Susi on tehokas lisääntymään, ja se synnyttää tavallisesti 5 - 6 pentua. Varhainen sukukypsyys toisena elinvuonna tekee sudesta muita suurpetoja nopeamman lisääntyjän.

Van Gogh

Kiirettä on pitänyt, mutta toissa viikonloppuna kävimme katsomassa Van Gogh-näyttelyn Albertina museossa. Kun klikkaa tuota linkkiä, pääse myös nakemään muutamia näyttelyn tauluja diaesityksenä. Minä ihastuin tähän teokseen (kuva Albertinan kotisivuilta):

Harvest - The Plain of La Crau, 1888

Maiseman syvyys, peltojen "värikkyys" ja V.G.:n tekniikka - lyhyet viivat ja pisteet. Seisoin varmaan kymmen minuuttia pelkästään tämän kuvan edessä. Ja ihmettelin. Mitä tuntee ihminen, joka pystyy piirtämään tällaisen kuvan? Hänellä oli aina tarve (ja kiire) vangita hetki, tunnelma. Kyky nähdä, tuntea kaikessa universaali kauneus. Näyttely teki minuun suuren vaikutuksen. Myös yleisömäärältään. Olimme onneksi heti aikaisin aamusta paikalla ja pääsimme suoraan näyttelyyn sisään. Ihmisiä oli paljon. Kun poistuimme museosta olivat jonot pitkät ja odotusaika tunneissa. Mikäli olet Wienissä tai olet tulossa tänne - käy ihmeessä katsomassa. Näyttely päättyy 8.12.2008.

Ihmiset jaksavat jonottaa. Kello oli tähän aikaan 12, museon ovet oli suljettu. Odotusaika 2-4 tuntia. Sisällä jonot itse näyttelyyn.

Irish Philosophy

Perjantai-iltapäivän ajatuksia

Työkaveri lähti juuri lomalle. 4 viikkoa Australiassa. Hieman käy kateeksi. Kyllä se sitä hehkuttikin. Iloitsimme kaikki hänen kanssaan. Toinen työkaveri toi juhlan kunniaksi (ihan miten sen ottaa;-)) itseleipomaa kakkua. Koko päivä on ollut täynnä huumoria ja musiikkia. Soitimme työn lomassa musikkia Down Under'ista: AC DC, Inxs, Midnight Oil, Nick Cave jne. Onneksi on Youtube keksitty.
Minunkin työpäiväni kääntyy tänään pikkuhiljaa loppuuaan kohden. Lähden kuopuksen iltapäiväkerhoon viettämään lyhtyjuhlaa. Normaalisti juhla pidetään 11. marraskuuta eli pyhän Martin päivänä, mutta ihan käytännön syistä juhla järjestetään tänä vuonna (vanhempien työajat, läksyt) perjantaina. Viimeinen kerta kun tässä muodossa juhlin tätä juhlaa lasteni kanssa. Ensi vuonna ei ole enää iltapäiväkerhoa tai lastentarhaa. Tämä vaihe elämästä päättyy.
Mukavaa viikonloppua kaikille

Kun historian pyörä liikahtaa...

Lyhyt päivitys. Seurasin melkein koko yön USA:n presidentinvaaleja. Aamulla nousin ylös seuraamaan Obaman vaalipuhetta. Kuuntelijoiden joukossa Jesse Jackson oli liikuttunut kyyneliin. Minäkin puhkesin itkuun. Olin liikuttunut ja aivan käsittämättömän onnellinen vaalituloksesta ja vaalituloksen vaikutuksesta. Yes we can. Kyllä - me voimme muuttaa tätä maailmaa.
Mietin tänään, että mitä suuria muutoksia maailmanhistoriassa on tapahtunut minun elinaikanani - asioita, mitkä olen tiedostanut ja mitkä ovat vaikuttaneet minuun suuresti ja käsitykseeni ihmisoikeuksista? Muutamia tapahtumia ilmestyi heti muistiin: Neuvostoliiton romahtaminen. Gorbatshovin Glasnost ja Perestroika politiikka. Berliinin muurin kaatuminen ja Saksojen yhdistyminen (olin muuttanut alkutalvesta 89 Wieniin, samaisena kesänä itä-saksalaiset "karkasivat" Unkarin kautta länteen eli Itävaltaan ja täältä edelleen länsi-Saksaan). Nelson Mandelan vapautuminen vankeudesta ja Apartheidin loppuminen Etelä-Afrikassa. Ja nyt nämä presidentinvaalit. Incredible.

Yes we can

Katsoin muutama päivä sitten dokumentin Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjasta. Kummastakin ehdokkaasta oli perusteellinen portretti. Kumpikin heistä on vahva persoonallisuus ja kuitenkin Obaman elämäntarina, tapa käyttäytyä ja puhua tekivät minuun suuren vaikutuksen. Ensimmäistä kertaa todella olen kiinnostunut, miten Yhdysvaltojen presidentinvaaleissä käy. Toivon, että demokraattien ehdokas voittaa. Minulla on sellainen tunne, että ensi viikolla tehdään historiaa isolla loikalla. Olen kyllästynyt kylmän ja reaalisen sodan ohjaamaan politiikkaan. Uskon, että Obama kahden nuoren lapsen isänä haluaa muuttaa tätä maailmaa ja USA:n politiikkaa. Ja uskon, että hän todellakin haluaa, että kaikilla ei vain muutamalla sujuu oma elämä paremmin. Ja haluan uskoa siihen, että hän saa monet ihmiset toimimaan niin ja uskomaan, että aina on valinnan vapaus ja että asioita voi muuttaa. Yes We Can.

Työmatkan varrelta

Viime viikko oli työntäyteinen. Torstaina olin aikaisin liikkeellä. Seuraavat kuvat on otettu ennen kello seitsemää työmatkan varrelta. Kaupunki herää ja kanavan varrella on hiljaista. Minä nautin aamulla maisemasta, raikkaasta ilmasta ja "modernista" taiteesta:

Metroasemalta kohti toimistoa:

Katse takaisin:

Harmaat sillanaluset ovat muuttuneet värikkäiksi:

Siltarakennelma kiehtoo:

Ihan selvää Hayao Miyazaki'n vaikutusta:

Tämä neito katsoo vielä hieman unisena:

Juutuin valokuvaamaan ja saavuin hieman myöhässä ja ennen kaikkea hyväntuulisena toimistoon.

We have both - country and western

Tämä biisi on niin hyvä, että minun on pakko laittaa se tänne talteen. Johnny Cashin Cover-versio biisistä Rusty Cage:


"I'm gonna break, I'm gonna break my, gonna break my rusty cage and RUN.

Silta nykyaikaan

Valokuvatorstain tämän viikon inspiksenä on Keltainen kuu -blogin Elviksen ottama valokuva, jonka nimi on Silta nykyaikaan. Vastaan Elviksen kuvaan omalla valokuvalla:



Kuva on otettu kännykällä tänään aamulla. Istuin bussissa matkalla Tonavan yli. Valokuvaamani silta on tällä hetkellä suljettu, koska sitä kunnostetaan metroa varten. Kahden vuoden kulutta eli 2010 tuosta huristaa (vihdoinkin) metro Transadanubiaan (Tonavan toiselle puolelle).



Paljonsanovan sillan löysin myös Steyr'ista. Laitoin kuvia muutama päivä sitten tänne blogiin.

Silta nykyaikaan voisi olla myös kommunikaatio ihmisten välillä.

WORDS BECOME BRIDGES

Paulin arkea

Väsyttää! Eilen tuli vietettyä perinteistä naisten iltaa. On se niin kivaa, MUTTA. Mieleltäni tunnen olevani välillä kuin nuori tyttö. Hauskanpito ja jutut ovat sen mukaisia. Valitettavasti kroppa ei jaksa enää mukana. Vaikka lähdin ennen klo 23 kotia päin olin aamulla aivan poikki. Tuntui kuin olisin 100 vuotta vanha. No - selvisin päivästä. Selvisin jopa ostosreissusta Ikeaan - onneksi oli ostoslista valmiina. Tuli hankittua olohuoneeseen uudet verhot. Marimekon kaiku on pakko laittaa vähäksi aikaa varastoon. Uudet verhot pitää lyhentää ja pidikkeet laittaa paikoilleen. Siinäpä hyvä homma perjantai-illaksi.
Huomenna lähdemme tuttujen luokse maalle. Ohjelmassa hyvää seuraa, ruokaa, juomaa ja pelejä - varsinkin ristiseiskaa (olemme kaikki aivan koukussa tähän korttipeliin).
Mukavaa viikonloppua kaikille.

Suomalainen nuorallatanssi

Tämänkertainen haaste valokuvatorstaissa on Desmond Bagley'n teoksen The Tightrope Men suomenkielinen nimi Suomalainen nuorallatanssi. Olen tässä muutaman päivän miettinyt haastetta ja tehtävä on tuntunut älyttömän vaikealta. Sitten minulle muistui viime kesältä Suomessa ottamani valokuvat mieleen. Elokuun illan hämärtyessä humala on kietoutunut lempeään tanssiin nuoran kanssa:

Ja mielikuvitus lähti laukkaamaan. Jos ajatellaan sitä romaanin sisältöä: Kirjan päähenkiö, Giles Denison, herää itselleen täysin tuntemattomassa paikassa eikä kauhukseen tunnista kasvojaan kylpyhuoneen peilistä... Siitä alkaa seikkailu, jossa liikutaan Norjassa, Suomessa ja Iso-Britanniassa. Seuraava paikka voisi olla aika hyvä seikkailupaikaksi:

Syksyinen tervehdys

Käväisimme viime viikonloppuna myöskin kaupungissa Steyr, ylä-Itävallassa. Nätti vanhakaupunki. Ilma oli utuinen ja hyvin syksyinen. Ihmiset olivät äärettömän ystävällisiä ja meille jäi hieno fiilis kaupungista.

Työmuseo:

Sanat muuttuvat silloiksi:

ihanaa hidasta virtausta:

veden äärellä:

I "lost" my heart in Steyr:

Mieleenpainuva sisäpiha:

Villiä viiniä syksyn väreissä:

Promenade:

Mieleenpainuva muistomerkki:

Hauska tonttupatsas:

Näkymää Lambergin linnan panoraama-reitiltä: